Tällaisella puolipilvisellä säällä ammuntatuomari suojaa haukankatseensa oransseilla laseilla. Jos oikein porottaa, silmille laitetaan punaisenruskeat aurinkolasit, ja kun menee pilveen, linssit ovat keltaiset.
Niin oranssit kiekot piirtyvät taivasta vasten terävimmin.
Kun kansainvälisellä tasolla ollaan, silmälääkärissä on käytävä kahden vuoden välein. Turha mussuttaa, että tuomari on sokea.
1,7 sekunnissa - ajassa, jonka kiekot viipyvät kahden tornin välissä - on päätettävä, osuiko.
Ja kun tulinen Välimeren poika käy inttämään, että osui, haukankatsetta tarvitaan taas.
"Pitää tuijottaa jämerästi silmiin ja kertoa, miten asia on", Kari Järvinen ja Jouni Kiimala selittävät Kansainvälisen Ampumaurheiluliiton ISSF:n lippalakit päässään.
Taustalla paukkuu ja räsähtelee skeetin Oulu GP 2010, kun kansainvälisen tuomarin pätevyyden vastikään saanut kaksikko kertoo, mistä hommassa on kyse.
"Mutta ylipäätään tämä on herrasmiesten laji."
Järvisellä on takanaan kolme vuosikymmentä tuomarin uraa ja Kiimalallakin puolet siitä. Tie on kulkenut kansallisten kakkos- ja ykkösluokan korttien kautta ensin ylituomariksi ja lopulta kansainväliselle B-tasolle. A on vielä jäljellä.
Kaikki on tapahtunut rakkaudesta haulikkoammuntaan.
"Haulikkomiehiä, henkeen ja vereen", Järvinen painottaa molempien suulla.
Suuri rakkaus kuumentaa veren. Siksi herrasmieskin alkaa punoittaa, kun Oulunsalon haulikkoradan kahvintuoksuisessa kansliamökissä kysytään, mitä lajille kuuluu.
Kuulumiset ovat kiinni siitä, kuinka Oulunsalon radan käy.
Tässä kohtaa täytyy pyytää Timo Haatajaa liittymään seuraan. Haulikkomies hänkin, radan ja 24-hehtaarisen alueen omistavan Oulun Seudun Haulikkoampujien varapuheenjohtaja, ja erinomaisesti kärryillä ympäristölupa-asioista.
"Saimme keväällä ympäristöluvan viideksi vuodeksi, mutta Oulunsalon kunta on valittanut siitä hallinto-oikeuteen", hän kertoo.
Näin se menee pähkinänkuoressa: Oulunsalon kunnan näkemyksen mukaan lupaa ei pidä myöntää radalle, joka sijaitsee pohjavesialueella. Siellä ammutaan vuodessa 150 000 laukausta, joista jokainen levittää noin parinsadan metrin säteelle 24 grammaa hauleja. Se tekee kolmisen tonnia lyijyä vuodessa.
Mutta jos Oulunsalon rata lentokentän kainalosta suljetaan, katoaa lajilta moottori koko Pohjois-Suomessa, haulikkomiehet surevat.
Järvinen, Kiimala, Haataja ja kumppanit eivät silti ole jääneet mökkiin särpimään kahvia, tuijottelemaan radalle ja jupisemaan keskenään.
"Ei se yksinään auta jupista", Haataja hörähtää.
Seura on aloittamassa Geologian tutkimuskeskuksen kanssa hanketta, jossa lyijy eristetään maaperästä muovikalvolla. Samalla maaperää putsataan mineraalipuhdistusmenetelmällä. Valumavedet on kerätty puhdistettavaksi jo kauan.
Välillä tekee silti mieli jupista. Jos nyt vaikka miettii, mitä ympäristövaikutuksia jatkuvasti yli jyristävillä sinivalkoisilla siivillä on. Tai sillä, että vandaali polttaa varastamansa auton tuossa viereisessä sorakuopassa, jossa maata on pohjaveden päällä vain metrin verran.
"Olemme siirtäneet rataa kolme kertaa sopivampaan paikkaan. Melu- ja maaperämittauksiin on käytetty kymmeniä tuhansia euroja. Pitoisuudet eivät ole kohoneet kertaakaan", Haataja huomauttaa.
Laskut on maksettu 180-jäsenisen yhdistyksen pussista. Rakas laji.