Tuska ja riemu ovat tunnetilojen ääripäät. Elävässä elämässä ne ovat jatkuvasti läsnä ja niin lähellä toisiaan. Mutta yhdessä silmänräpäyksessä kaikki voi muuttua.
Leijonat saivat välillä tarrautua riemuun, mutta myös karulla tavalla kokea, miltä tuska tuntuu. Päällimmäiseksi jäi tuska, joka pyyhkiytyy vasta lähi viikkoina ja -kuukausina pois.
Kunhan leijonajoukkue iskeytyy elokuun lopussa kohti uusia haasteita, nämä möröt ovat jo historiaa.
Ja tulihan jälleen kerran todistetuksi, kuinka pienestä kaikki on kiinni. Jos vaikka Antti-Jussi Niemen tolppalaukaus 4-3-tilanteessa olisikin mennyt sisään. Olisiko miehekäs leijonalauma nyt juhlittu sankari?
Katastarofi vai ei? Päättyikö Raimo Summasen arvokisojen tulikaste mahalaskuun?
Lopputulos ei varmasti mairittele, tulihan näistä MM-kisoista leijonien neljäs peräkkäinen arvoturnaus ilman mitalia. Tätä ennen vuosina 1998-2002 Hannu Aravirta toi tuliaisiksi peräti viisi kisamitalia.
Suomessa on palattu jääkiekon arkeen. Mitali on entistä kovemman ja kovemman työn takana. Jos huikeaa kansainvälistä taitoa täynnä olevat Tshekki, Slovakia, Ruotsi, Kanada ja Venäjä pelaisivat aina kaikki ottelunsa joukkueena, eikä yksilöiden taitopelinä, Suomella ei olisi niitä vastaan mitään jakoa.
Suomen valttikortti on ja tulee aina olemaan joukkuepelaaminen. Mikään muu taktinen kommervenkki ei viisimiljoonaisen kansan näkökulmasta olisikaan mahdollista.
Katastrofi turnaus ei ole. Pettymys kyllä. Pienet asiat pikkuisen eri tavalla, ja Suomi olisi hypännyt kaukaloon taas lauantaina. Mukanaan olisi luistellut myös Teemu Selänne, joka odotteli Denverissä lähtökuopissa. Nyt suomalaista salamaa ei enää tarvita.
Kärppien mestaruuden yksi kulmakivistä oli vahva jatkoaikapelaaminen. 15:sta pudotuspelistä viisi päättyi jatkoajalla, ja kaikki Kärppien voittoon. Loput viisi voittoa Kärpät otti yhden maalin erolla varsinaisella peliajalla. Se on merkki uskosta, henkisestä kestävyydestä - ja onnesta.
Leijonien venymiskyky on toista maata. Nyt pommin veti Dany Heatley, vuosi sitten homma kaatui numerosarjaan 5-1:stä 5-6:een, kaksi vuotta sitten Göteborgissa rankkarikisaan ja kolme vuotta sitten Hannoverin MM-finaalissa David Moravecin jatkoaikamaaliin. Norjassa 1999 voittomaalin MM-finaalissa iski Jan Hlavac. 1994 MM-finaalissa Suomi jäi hopealle rankkarikisan jälkeen.
Ainoat positiiviset signaalit vuosien varrelta tulevat Prahasta 1992, kun Suomi voitti Tshekkoslovakian rankkarikisassa Keijo Säilynojan ja Jarkko Varvion maaleilla. 1999 Norjassa oli Marko Tuomaisen vuoro upottaa Ruotsi MM-välierien jatkoajalla.
Mitä näistä takaumista opimme? Sen, että marginaalit ovat pienet ja sen, että hyvällä joukkueella on aina enemmän onnea kuin huonolla.
Onnikin on ansaittava.
Jääkiekkofanien pettymys eri puolilla Suomea on varmasti kova. Onhan lätkä palloilulajien lempilapsi, jota hellitään ja paapotaan.
Mutta mitä on meikäläisten pettymys sen rinnalla, mitä isäntämaan kannattajat joutuivat kokemaan vuorokautta aikaisemmin? Tshekit itkivät vuolaasti ja he, jotka pitivät kyyneleet sisällään, olivat haudanvakavia ja hiljaisia.
Tshekin putoaminen oli suuri takaisku turnauksen mielenkiinnolle. Samalla Sazka-areenasta tuli epäonnen pyhättö, joka käänsi irvistävät kasvonsa niin kaupungille kuin koko maalle.
Jospa potin viekin pikkuveli Slovakia, joka on esittänyt turnauksen iloisinta hyökkäyspeliä. Paitsi Ruotsia vastan.
Välierissä vastakkainasettelu on selvä: Pohjois-Amerikka vastaan Eurooppa, mutta maailmanmestaruus on petattu Ruotsille.
Tietenkin.