Lukijalta
Mielipide

Silloin isäkin itki

Tänä vuonna marraskuussa on 80 vuotta talvisodan syttymisestä. Muistamme pakkastalven tuhoista, uhreista, peloista ja koko Suomen suruista.

Tänä vuonna marraskuussa on 80 vuotta talvisodan syttymisestä. Muistamme pakkastalven tuhoista, uhreista, peloista ja koko Suomen suruista.

Maaliskuussa 1940 kuulimme radion uutisissa presidentti Risto Rytin julistuksen välirauhan raskaista ehdoista. Kotiseutumme Karjala piti luovuttaa Neuvostoliitolle. Silloin isäkin itki.

Olin 11-vuotias. Evakkolähtöön annettiin vain muutamia päiviä. Mukaan sai ottaa vain mitä hevoskuormaan mahtui ja karjan. Isä ei halunnut karjan uupuvan paksuihin kinoksiin. Hän meni navettaan ja ampui kaikki. Silloin isäkin itki.

Äiti valmisti eväitä. Pakattiin ja surtiin. 14-vuotias Suoma lähti isän mukaan kohti tuntematonta. Laura oli Salossa ja Elna rintamalottana.

"Me olimme sotapakolaisia omassa maassa."

Äiti, minä, Siiri, Paavo ja Liisa menimme koululle. Sieltä kylän väki vietiin kuorma-autolla asemalle. Pelkäsimme, että Venäjän armeija tulee ennen kuin olemme turvassa. Elnakin sai lomaa.

Junassa jouduimme härkävaunuun. Kamiina hehkui keskellä, laverit pitkin seinustoja. Hitaasti junnattiin kohti uutta rajaa Lieksaan. Vaunussa oli väkeä vauvasta vaariin. Monet sairaita ja ilman eväitä.

Suomen asemilla lotat ja martat hoivasivat meitä.

Lieksasta linja-autot veivät Tuusniemeen. Siellä ystävällisessä talossa oltiin pari viikkoa. Sieltä autot veivät Kuopioon. Matka jatkui junassa kohti määränpäätä kaukana pohjoiseen.

Emme olleet tervetulleita. Kunnantalossa olimme kuin muinaiset vaivaiset huutokaupassa. Mitä lähditte ryssät, sanottiin. Rauhanehtoihin kuului luovuttaa Karjala tyhjänä. Me olimme sotapakolaisia omassa maassa.

Aune Heinonen

Oulu

Lue lisää lukijoiden mielipiteitä päivän Kalevasta!

Näin lähetät mielipidekirjoituksen Kalevaan.