Surkeat olivat lasten ilmeet. Tiedän. Aluksi ajateltiin, että oman koulun lakkautus oli pahin kolaus pikku pikku Laurille tai lettipää-Liisalle.
Siinä iässä ihminen on kuitenkin sopeutuvainen. Uuteen kouluun ja koulumatkaan tottuu aika nopeasti. Jopa uusien koulukavereiden kanssa voi ajan myötä ystävystyä. Tietenkin he ovat naapurikylän moukkia, mutta ihmislapsia kuitenkin. Silti jotakin peruuttamatonta tapahtui, kun vanhoissa kouluissa veisattiin viimeinen suvivirsi. Se mitä Suomi ja suomalaisuus on aina ollut, on uhattuna.
Isä ja äiti olivat lakkautettavien kyläkoulujen ammattilaisia. He opettivat kouluilla, joihin ei aluksi johtanut tietä, vettä tai sähköä.
Joku luulisi, ettei sinne silloin johtanut sivistyskään. Ei tarvinnut, sillä sivistys asui siellä, suomalaisessa kyläkoulussa. Laajemmin sanottuna sivistys asui kattavassa pienkoulujen verkostossa. Kouluja ja koululaisia voidaan keskittää, mutta perinnettä ei. Se on kuin petäjä: kasvu on ollut hidasta, mutta kun juuret on katkaistu, kuolema tulee äkkiä.
Tänä keväänä koulujen yli löi uusi, tuhoisa aalto. Lakkautukset olivat outo muoti-ilmiö, koska se eteni samana keväänä Helsingistä Kainuun ja Lapin perukoille saakka. Yleensä muodin matka pohjoiseen kestää viisi vuotta. Nyt sormet eivät enää riitä laskemaan kouluja, joissa vanhempani opettivat ja joita ei enää ole. Niitä oli Suomussalmella, Hyrynsalmella, Kittilässä, Kuusamossa ja Vehkalahdella. Jälkimmäinen kuntakin on jo turhana lakkautettu.
Kävin itse ala-asteeni neljässä pienessä koulussa. Ne antoivat kaikki enemmän kuin suuren suuri yläaste, oikealla lailla sivistyneeksi kehuttu.
Pienen kyläkoulun oppilas tiesi, miksi västäräkki ja kirjosieppo saapuvat myöhään keväällä ja mitä merkitystä sillä on. Hän sai tarvittavan yleissivistyksen ohessa käsityksen siitä, miten ihminen on osa ympäröivää luontoa. Hän tiesi, miltä ruoka näyttää ja mistä se tulee. Siksi hänestä ei kasvanut kirjailijaa, joka sääli kirjojensa painamiseksi tapettuja puita.
Suomalaisten identiteetti on ollut syvällä mullassa. Kaupungeissa asuu maalaisten jälkeläisiä, jotka suureksi osaksi haluavat unohtaa kaiken, mikä liittyy pieniin piireihin. Heitä hävettää olla sivistynyt juntti, siis perisuomalainen. Kyläkoulujen hävitys on kansakunnalle sama kuin itsensä kieltäminen. Ne ovat olleet pieniä siltoja siihen, mistä me olemme tulossa.
Nyt sillat palavat kuin Lapin puutalot saksalaisten jäljiltä. Vain savupiippu jäi tontin korkeimmalle kohdalle muistuttaman vanhan kansan viisauksista. Kun omat juuret ovat hukassa, oma tahtokin on sammunut. Silloin EU voi viedä kuin pässiä narussa.
Ihannekoulussa on kaksi opettajaa ja 20 oppilasta. Onnellisia ovat ne viimeiset suomalaislapset, jotka saavat sellaista koulua käydä.
Koulun juhlaesitykset ovat varmasti kriitikoiden mielestä surkeita, mutta tippa silmässä niitä seuraavat vanhemmat, isovanhemmat ja kyläpäällikkö. Ja elämä jatkuu.
Heitä hävettää olla sivistynyt juntti, siis perisuomalainen.