Ensimmäiset lämpimät päivät havahduttavat muutokseen ja pakottavat toimeliaisuuteen. Haravoin lumen alta paljastunutta kellanruskeaa nurmea, kylvän yrttien siemeniä ruukkuihin ja suunnittelen pihlajien istuttamista. Samalla pohdin, kuka mahtaa katsoa puita täysikasvuisina. Elämästä ei tiedä.
Ystävä kirjoittaa minulle viestin. Saarnaa taas, tapojensa mukaan, mutta en pahastu siitä. Elämän taitekohdissa, keväässä ja syksyssä, jonkin loppumisessa ja toisen alkamisessa, on ohut paikka. Ohut paikka tarkoittaa sitä, että pyhä on lähempänä.
En osaa päättää, kumpaan ryhtyä ensiksi, ikkunanpesuun vai kaappien järjestelyyn.
Internetistä löydän uutisen, jonka mukaan valo tulee pehmeämmin sisään, kun ikkunat ovat vähän pölyssä. Näin on neuvonut itse Alvar Aalto.
Kirjastosta tarttuu matkaan Margareta Magnussonin teos Mitä jälkeen jää – taito tehdä kuolinsiivous. Takakansitekstin mukaan ”82-vuotiaan ruotsalaisnaisen kirja menee maailmalla kuin kuumille kiville”.
Päätän nauttia pehmeästä valosta ja aloittaa kaapeista.
Jokaisen tulee kantaa vastuu omista tavaroistaan jo elinaikanaan, Magnusson kirjoittaa, muuten ne jäävät jonkun toisen vaivaksi. On helpottavaa elää pienemmän tavaramäärän keskellä. Tavaroita karsiessa joutuu käymään läpi myös muistoja ja elämäntarinaa.
Siivoaminen ei siis ole pelkkää fyysistä puurtamista vaan myös ajatusten jäsentämistä. Läheisille ei pidä jättää ihan kaikkea perinnöksi.
Etsin Magnussonin oppaan rinnalle toisen vanhan ja viisaan naisen kirjan.
Eeva Kilven teos Kuolinsiivous koostuu runollisista ja aforistisista päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1984–2011.
Unohdan hetkeksi aikataulut, konkreettiset siivousniksit ja kaappien edessä vaativina tuijottavat röykkiöt.
Kilpi siivoaa myös mutta omalla tavallaan. Hän ei luutua eikä järjestele hyllyjä, vaan koti ja tavarat avautuvat vertauskuviksi. Hän kerää yhteen havaintoja, tiivistää huolia ja muistoja elämän pitkältä matkalta. Mikä teki onnelliseksi, mikä jätti syvimmät jäljet, mistä tulisi pitää kiinni, mistä luopua?
Kilpi kirjoittaa luonnosta, lapsista ja vanhenemisesta. Hän kuvaa äitiyttä ja rakkautta, joista kumpikaan ei ollut helppoa. Hän kirjoittaa evakkoudesta, joka merkitsi pohjatonta, elinikäistä yksinäisyyttä. Hän katsoo rehellisesti mennyttä ja hakee sovintoa.
Lauseet ja näkökulmat jäävät soimaan mieleeni, kun pakottaudun jatkamaan tavaroiden lajittelua.
”Klo 9.55 äitienpäivänä. Miten mielenkiintoista olisi voinut olla, jos entinen mieheni eläisi, olisi hyvässä kunnossa ja hänen kanssaan voisi keskustella. Aivan varmasti olisimme puhuneet monista asioista ja viimeinkin kuunnelleet toistemme näkemyksiä. Satakieli laulaa! Kaunis aamu.”
Kirjoittaja on Pauliina Rauhala on oululainen kirjailija.