Suomen hiihdon dopingjupakka ja jalkapallon vedonlyöntiskandaalit todistavat karusti siitä, kuinka laajasti vääristyneet arvot tämän huippu-urheilussa rehottavat.
On varmasti naiivia ajatella, että huippu-urheilu olisi historiansa aikana joskus ollut putipuhdasta vilpillisistä tuloksenkohennustempuista tai etukäteen järjestetyistä tuloksista. Jo antiikin olympialaisissa tunnettiin urheilijoiden lahjonta.
Ensimmäisestä uudemman ajan dopingtapauksestakin, Amsterdamin kanavauinneissa sattuneesta, on pian150 vuotta.
Yhtä lailla lapsellista voi olla toivoa, että huippu-urheilu joskus saataisiin kokonaan puhdistetuksi lieveilmiöistään. Erilaisten laittomien keinojen käyttöön urheilussa ajaa nimittäin kaksikin merkittävää asiaa. Toisaalta joidenkin yksilöiden ylivirittynyt, jopa omasta terveydestä piittaamaton kunnianhimo, toisaalta se, että huippu-urheilua ohjaavat nykyään vähintään yhtä paljon bisnestavoitteet ja suoranainen ahneus kuin urheilijan pyrkimys yltää inhimillisen suorituskyvyn äärirajoille.
Viime vuosien tapahtumista Suomen hiihdon dopingskandaalissa yhdistyvät kohtalokkaalla tavalla nuo kummatkin tavoitteet: urheilijoiden vimma nostaa suorituskykyä ja saada menestystä hinnalla millä hyvänsä. Raha ja vauraus ovat jupakassa olleet sekä tavoitteena sekä dopingin mahdollistajana. Näin voi päätellä siitä, millaisia summia osa urheilijoista on valmis maksamaan kielletyistä aineista, vaikkapa epohormonista.
Dopingin ja muun vilpin käyttö huippu-urheilussa sisältää melkoisen riskin. Kiinni jääminen on lopettanut monen urheilijan uran kuin seinään, ja jos ura on jatkunut, uskottavuus ja maine ovat kärsineet pysyvän kolauksen.
Jatkuva turvautuminen vilppiin kiinnijäämisen uhallakin kertoo siitä, että myös voitot voivat olla muhkeat. Samaa viestii esimerkiksi syyttäjän näkemys Rovaniemen Palloseuraa ravistelevassa lahjusskandaalissa: pelaajille olisi maksettu kaikkiaan jopa yli 700?000 euroa. Kehitysmaasta tulevalle keskitason palloilijalle kiusaus tarttua syöttiin nousee tuollaisessa tilanteessa varmasti melkoiseksi.
Hiihdon dopingskandaali ja 1990-luvun lopun sopupelijupakka pesäpallossa ovat siinä mielessä viiltäneet suomalaisen urheilun ystävän sielua vielä syvemmin, että syytettyjen penkillä ovat olleet oman maan pojat ja tytöt. Pesäpallon sopupelejäkin vatvottiin oikeudessa piinallisen kauan, mutta vielä pari askelta syvemmälle on vajottu hiihdon dopingtunkioon: ei ole merkkejä, että valheiden ja peittelyn syövereistä päästäisiin ylös lähiaikoinakaan.
Luikuria yhä vain epätoivoisesti laskevia hahmoja voisi kehottaa muistamaan vanhan poliitikon ohjetta: jos mikään muu ei auta, kokeile totuutta. Luulisi piinan päättymisen olevan helpotus verrattuna aina vain jatkuvaan saman asian vatvomiseen.
Keskeisiin suomalaisiin arvoihin on aina luettu rehellisyys. Hiihtojupakassa tämä arvo on vedetty viemäriin monen rehellisyyttään vakuuttavan pohjoisen ja etelän miehen voimin. Saavat siinä huippu-urheilun kehitysryhmät miettiä, miten nostaa Suomen urheilun tasoa ja houkutella lahjakkuudet kilpakentille, kun omaa pesää samalla monella nurkalla vastuuta vailla sotketaan.