Parhaillaan elokuvateattereissa esitettävä Mika Ronkaisen dokumenttielokuva Laulu koti-ikävästä saa miettimään, millaisia jälkiä muutto toiseen kulttuuriin ja vieraan kielen pariin jättää ihmisiin ja ihmissuhteisiin.
Ronkaisen dokumentin päähenkilö Kai Latvalehto, keski-ikäinen mies, eli kymmenisen vuotta lapsuudestaan ja varhaisnuoruudestaan Ruotsin Göteborgissa, jonne perhe lähti siirtolaiseksi vuonna 1969.
Saman päätöksen teki villeimpinä siirtolaisvuosina lähes 200 000 suomalaista, paremman elämän toivossa.
Kain perheen tavoin monet suomalaiset palasivat 80-luvulla takaisin Suomeen, kun työllisyys ja elintaso täällä paranivat.
Lasten osa siirtolaisuudessa on sopeutua. Ei ollut Kain valinta lähteä Ruotsiin, eikä varsinkaan ollut hänen valintansa palata sieltä kesken teini-iän Suomeen.
Hyvin hänelle silti kävi. On ystäviä, harrastuksia, ammatti, työ ja perhe. Kaikki siis hyvin, mutta ei sittenkään. Sisimmässään hän potee ulkopuolisuuden tunnetta, johon hän etsii vastausta yhteisellä matkalla isänsä kanssa lapsuuden ja nuoruuden Göteborgiin.
Verrattuna 70-luvun mittakaavaan koko maailma on nykyään yhtä suurta siirtotyömaata. Kun esimerkiksi EU:n sisällä kaikki suuret rakennushankkeet on kilpailutettava ja edullisin tarjous hyväksyttävä, suuri määrä ihmisiä kulkee rakennustöissä milloin missäkin maassa. Työvoimavaltaisilla aloilla on selvää, että tarjouksen voittaa se, joka saa halvinta ammattitaitoista työvoimaa.
Mitä Suomeen tulee, rakennustyömailla noudatetaan periaatteessa Suomen yleissitovia työehtosopimuksia, mutta on lukuisia tapoja kiertää sopimuksia. Toimivin niistä on pitkä alihankkijoiden ketju, jonka kaikkien työsuhteiden valvomiseen ei minkään maan valvontaviranomaisten eikä ammattiliiton resurssit riitä.
Sopimuksia poljetaan niin työehtojen kuin palkkojen osalta, muuten ei olisi mitään mieltä siinä, että esimerkiksi Olkiluotoon rakennettavaa Suomen viidettä ydinvoimalaa pystyttävät Itä-Euroopasta tulevat reissutyöläiset. Ja ketkä heidän kotimaissaan tekevät rakennustyöt? Siirtotyöläiset vielä halvemmista maista.
Kun Suomesta lähdettiin 60- ja 70-luvuilla Ruotsiin, perheelliset lähtivät sinne koko perheen voimalla.
Nykyään työperäinen siirtolaisuus on yhä useammin projektiluontoista, eivätkä perheet seuraa mukana. Poljettu palkkakaan ei siihen riitä, mutta sillä pystyy elättämään perheen kotimaassa, jonka elinkustannukset ovat vauraita maita matalammat.
Nyt Euroopassa köyhimmät maat tyhjenevät työikäisistä, jotka lähtevät toimeentulon puutteessa ulkomaille töihin. Kotimaahan jäävät mummot ja papat, jotka huolehtivat lapsista.
Millaisiahan jälkiä tämä siirtolaisuus jättää varttuvaan sukupolveen?
UNICEF:in tekemien kansainvälisten tutkimusten mukaan siirtotyöläisten kotiin jääneet lapset ovat esimerkiksi ikätovereitaan alttiimpia hyväksikäytölle ja riskikäyttäytymiselle.
Vauraat maat Suomi mukaan lukien ottavat vapaasta liikkuvuudesta mielellään pelkät hyödyt eli ammattitaitoisen, veronmaksukykyisen työvoiman, mutta jättäisi kustannukset, kuten koulutuksen ja perheet mieluiten lähtömaan kontolle.
Suomen hallitus saa huhti–toukokuulla hyväksyttäväkseen maahanmuuttostrategian, jota Suomen UNICEF on lausuntovaiheessa arvostellut siirtotyöläisten lasten unohtamisesta. He jäävät ehdotuksessa näkymättömiksi lapsiksi.
Kaikissa keskeisissä kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa perhe on yhteiskunnan perusyksikkö, jota pitäisi tukea ja suojata kaikin puolin. Myös YK:n lapsen oikeuksien sopimus velvoittaa ottamaan lapsen edun etusijalle kaikessa päätöksenteossa.