Sota-aiheisella viihdekirjallisuudella riittää Suomessa yhä ystäviä, vaikka jo korkeaan ikään ehtineistä sotaveteraaneistamme yhä harvemmat jaksavat enää kirjoja lukea.
Seppo Porvarin tosipohjainen romaani Panssarikauhu sattuu olemaan harvinaisen ajankohtainen kirja. Sen päähenkilön, Mannerheim-ristin ritari Eero Seppäsen hautajaisia vietettiin 29.10.2004 Punkalaitumella.
Seppänen nimitettiin ritariksi 19-vuotinaan sotamiehenä, panssarikauhuksi kutsutun aseen ampujana heinäkuussa 1944.
Seppo Porvarilla on varmasti ollut mieluisa tehtävä tehdä kirja omasta enostaan. Romaanimuotoon päätyminen on mielestäni onnistunut ratkaisu.
Todellisen sankaritarinan kirjoittamiseen Eero Seppänen tarjoisi kaikki ainekset. Toki sellaisesta on kyse nytkin, mutta romaanissaan Porvari on onnistunut mainiosti välttämään liiallista pateettisuutta ja sankarin sädekehän kiillottamista.
Murreasuiset vuorosanat vaikuttavat aidoilta ja uskottavilta. Sukulaisuussuhteen vuoksi kirjailija on pystynyt ilmeisesti ymmärtämään läheisesti Eero Seppäsen ajatusmaailmaa ja kaikkea hänen kertomaansa.
Seppäsen urotekojen kuvaamisella kuten kuuden panssarivaunun tuhoamista Siiranmäessä, ei mitenkään mässäillä. Mutta tietenkin kuvataan kuin Seppäsen omina kokemuksina, miten kaikki tapahtui kesän 1944 suurhyökkäyksen eräässä pahimmista paikoista.
Paljon huomiota ja myötätuntoa saavat kirjassa myös aseveljet, varsinkin taistelukentällä haavoittuneet tai henkensä menettäneet. Haavoittumatta ei ritari itsekään selviytynyt Kannaksen tulimyrskystä 60 vuotta sitten.
Tiedon Mannerheim-ristin myöntämisestä itselleen Eero Seppänen luki hämmästyksekseen sanomalehdestä sotasairaalassa. Tippahan siitä ilosta tuli nuoren miehen silmään. Tietysti piti juhliakin, mutta varsin kohtuullisesti.
Iloa lisäsi sittemmin vielä lääkäri, joka antoi haavoistaan jo lähes toipuneelle potilaalle hieman lisää toipumislomaa. Sotasairaalaan Seppänen joutui palaamaan vielä toistamiseen sairastuttuaan rintamalla vakavaan punatautiin.
Mannerheim-ristin oli Seppäselle esittänyt Adolf Ehrnrooth, naapurirykmentin komentaja. Hän oli arvioinut, että juuri Seppänen oli panssarikauhuineen pystynyt estämään puolustuslinjan murtumisen Siiranmäessä.
Sotamies Eero Seppäsen lisäksi ritariksi nimettiin myös lohkon komentajana siellä toiminut majuri Eino Kuvaja.
Kirjan loppusivulla Porvari kuvailee lyhyesti enoaan: Hiljainen ja vaatimaton mies, joka ei koskaan nostanut itseään toisten yläpuolelle. Hänet tunnettiin ahkerana työmiehenä ja hyvänä kaverina.
Helmikuussa 1951 korpraali Seppänen sai kutsun kunniatehtävään tulla kantamaan Suomen marsalkkaa haudan lepoon. Hautajaismatkalla hän tutustui Adolf Ehrnroothiin, kuten romaanissa kerrotaan ja he suorastaan ystävystyivät koko loppuelämäkseen.
Viime helmikuussa Seppänen oli laskemassa Mannerheim-ritarien kukkalaitetta Ehrnroothin arkulle kolmen muun ritariveljensä kanssa. Nyt Seppäsen poislähdön jälkeen elossa on enää kymmenen ritaria.
SotakamreeriReino Lehväslaiho on kirjoittanut jälleen uuden sotakirjan, kuten on tapahtunut viime vuosikymmeninä lähes joka vuosi.
Sotaromaani Soturit jo järjestyksessä jo 58. lehväslaiho, jos oikein laskin pitkästä teosluettelosta. Jo tuo määrä on kunnioitettava saavutus ja todiste hänen lukijakuntansa uskollisuudesta.
Merimiehenä, kauppiaana ja toimistoesimiehenä työskennellyt Lehväslaiho teki kirjallisen läpimurtonsa jo vuonna 1958 teoksellaan Panssarisotaa 1941-44. Panssareista kirjailijalla on myös vankasti omakohtaisia kokemuksia. Hänet on palkittu viiden T 34 eli Sotka-panssarivaunun tuhoamisesta.
Uusimmassa romaanissaan Lehväslaiho ei kerro panssarisodasta. Tapahtumissa on nyt kyse korpisodasta Lapissa, josta hän on myöskin kirjoittanut aiemminkin.
Tällä kertaa liikutaan lähinnä Savukosken selkosilla ja vähän laajemminkin. Lähtöpisteenä on Jaurujokivarressa sijainnut kenttävartio.
Vänrikki Riekin johtaman sissiosaston pariin hakeutui sinne kolmantena sotasyksynä myös nuori sotilaspastori. Hän koki kovan kohtalon tapahtumien alkaessa pitkän hiljaiselon jälkeen vyöryä.
Lehväslaihon vahvuuksiin on kuulunut yleensä vahva toden tuntu, vaikka tarinat olisivat puhtaasti fiktiivisiä.
Aitouden tuntua vahvistaa myös alueen paikallistuntemus, todelliset paikannimet ja nyt jopa karttapiirros.
Jännitystä ja vauhdikkuutta sissiosaston takaa-ajotehtävän kuvaukseen sisältyy kyllä riittävässä määrin.