Kun Suomi liittyi Euroopan raha- ja talousliittoon, Emuun, esitettiin työmarkkinoiden sopimusjärjestelmän tulevaisuudesta lukuisia kriittisiä arvioita sen suhteen pysyykö työmarkkinajärjestelmämme toimintakuntoisena. Emu-jäsenyyden vasemman laidan vastustajat povasivat koko järjestelmän romahtavan. Odotettavissa oli sopimusjärjestelmän sirpaloituminen. Palkankorotusten sijasta oli tiedossa palkanalennuksia. Luvassa oli myös eurooppalainen järjestäytymisaste, joka on murto-osan pohjoismaisesta.
Tälle visiolle on käynyt niin kuin yleensä käy poliittisille ennusteille: se meni totaalisesti pieleen. Toivossa on hyvä elää. Tulevaisuus voi vielä kaiken muuttaa.
Yhteiskunnan radikaalit politiikan oikealla laidalla olivat myös toiveikkaina. Uuden talouspoliittisen ympäristön ajateltiin mahdollistavan yrityskohtaiset sopimukset ja huomattavasti joustavamman sopimusjärjestelmän. Yksi ilmentymä uudesta ajattelusta oli Esko Ahon lanseeraama työreformi. Työmarkkinajärjestöjen vallan uskottiin romuttuvan kun osa talouspoliittisesta päätöksenteosta siirtyy maan rajojen ulkopuolelle.
Oikean laidan visionäärit olivat suurin piirtein yhtä pielessä kun virkaveljensä vasemmalla.
Emu-aika on melko lyhyt, mutta nyt jo voidaan sanoa, että sopimusjärjestelmämme voi edelleen hyvin. Se on kyennyt muuttumaan ja pystynyt säilyttämään kuitenkin keskeiset piirteensä.
Elinkeinoelämän Tutkimuslaitoksen ja Palkansaajien Tutkimuslaitoksen yhteistyönä julkaistiin juhannuksen alla tutkimus suomalaisesta sopimusjärjestelmästä. Suomalaiseen konsensusmalliin istuu kuin nenä päähän se, että toisen tutkimuslaitoksen taustalta löytyvät työnantajajärjestöt ja toisen palkansaajajärjestöt. Tutkimus perustuu eri työmarkkinaosapuolten vastauksiin sopimusjärjestelmämme tilasta ja tulevaisuudesta.
Talo seisoo peruskalliolla vaikka ovista ja ikkunoista vetää. Työmarkkinaosapuolten käsityksen sopimusjärjestelmästä ovat yleisesti ottaen myönteiset. Sopimusjärjestelmällä pystytään mainiosti hillitsemään inflaatiota ja se takaa työrauhan. Järjestelmä tuo vakautta ja ennustettavuutta. Yleisen tyytyväisyyden rinnalla järjestelmään liittyy valtava määrä ristiriitaisia odotuksia.
Työnantajat toivovat työmarkkinoiden sopimusjärjestelmältä joustavuutta. Erityisesti toivottiin mahdollisuutta kasvattaa palkkaeroja. Palkansaajapuolella korostetaan täysin päinvastaisia piirteitä: sopimusjärjestelmän toivotaan huolehtivat matalapalkkaisista.
Kyselytutkimuksen tuloksista on poimittavissa monta mielenkiintoista yksityiskohtaa. Keskeisissä kysymyksissä yrityksissä erot vastaajien välillä näyttävät olevan pienempiä kuin järjestövastaajien välillä. Työnantajien edustajat yrityksissä eivät ole yhtä hanakasti kaipaamassa joustavuutta kuin vastaajat joiden verokirja on yrityksiä edustavissa työmarkkinajärjestöissä. Vastaavasti palkansaajapuolella luottamusmiesten haluttomuus joustavuuteen ei ole niin suurta kuin ay-liikkeen toimihenkilöiden.
Akavan sijoittuminen palkansaajarintamaan on vastausten perusteella löyhää: monissa keskeisissä kysymyksissä verotuksesta ja palkkaeroista akavalaiset sijoittuivat lähemmäksi työnantajapuolta kuin muita palkansaajaryhmiä. Mielenkiintoista on myös, että säilyttäjät ovat enimmäkseen palkansaajapuolella ja radikaaleja muutosvaatimuksia esittävät työnantajat. Vallankumouksellisuus on siirtynyt barrikaadin toiselle puolelle.
Kymmenen vuoden takainen lama järkytti suomalaista sopimusjärjestelmää enemmän kuin Emu-jäsenyys. Eikä laman varjo ei ole vieläkään täysin väistynyt.
Laman myllerryksessä oli tuolloin myös työmarkkinajärjestelmä. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen julkaisema Hannu Piekkolan ja Reijo Marjasen tutkimus "Palkoista sopiminen ja palkkaliukuma" toteaa, että vuoden 1992 jälkeen sopimusjärjestelmämme muuttui.
Tutkimuksesta käy ilmi, että palkkaliukumien merkitys on vuoden 1992 jälkeen vähentynyt. Sitä ansioiden nousun osaa, jota ei sopimuksella voi selittää, nimitetään palkkaliukumaksi. Ennen vuotta 1992 liukuman osuus ansioiden noususta oli 40 prosenttia, vuoden 1992 jälkeen osuus on pienentynyt kolmasosaan.
Ennen vuotta 1992 oli tyypillistä, että taulukkopalkkoja korotettiin yleiskorotusta enemmän. Tämä sopimuspolitiikan linja perustuu tavoitteeseen kaventaa palkkaeroja. Ne, jotka työskentelevät taulukkopalkoilla ovat usein pienipalkkaisia. Vuoden 1992 jälkeen tämän solidaarisuutta toteuttavan sopimuselementin merkitys on vähentynyt.
Aikansa elänyt kysymys on se, onko sopimustoiminnalla Suomessa tulevaisuutta. Selvää on, että keskitetty sopimusjärjestelmä elää ja voi hyvin. Mielenkiintoisempi kysymys sen sijaan on, miten sopimusjärjestelmä muuttuu. Viimeisen kymmenen vuoden aikana sisältö on kehittynyt työnantajien toivomaan suuntaan.
Monet ay-liikkeen vieroksumat piirteet ovat hiljalleen toteutumassa sopimusjärjestelmän sisällä. Tutkijat toteavat sopimusjärjestelmä joustavuuden, hajautuneisuuden ja prosenttipainotteisuuden lisääntyneen. Sopimusjärjestelmä sallii palkkaerot, se ei enää tasaa niitä.
Ay-liikkeen keskeisin vaatimus on ollut reaaliansiokehityksen turvaaminen. Lähes yhtä tärkeää on ollut se, että ratkaisut tasoittaisivat palkkaeroja. Ensimmäisen vaatimuksen toteutumisen osalta ay-liike voi olla tyytyväinen. Toisen osalta ei.
Tietty strateginen suunnanmuutos voisi nyt olla ay-liikkeelle paikallaan. Sopimusjärjestelmän voisi antaa kehittyä palkkaeroja enemmän sallivaan suuntaan. Tuloerojen kasvua ei tarvitsisi kuitenkaan sietää, vaan pyrkiä verotuksella säätelemään tuloerojen kasvua. Verotus on huomattavasti tehokkaampi keino tuloerojen kaventamisessa kuin palkkapolitiikka.