Israelin johdosta väistyvä Ariel Sharon teki aina voimapolitiik-kaa ja alkoi lopuksi luovia yksin kohti rauhaa. Häneltä jää ristiriitainen perintö.
Israelin veteraanipääministeri Ariel Sharon, 77, näyttää selviytyvän hengissä viime viikon vaikeasta sairauskohtauksesta, jonka seurauksia koko maailma on seurannut herpaantumatta. On kuitenkin ilmiselvää, ettei hänellä ole paluuta ainakaan politiikan vastuullisimpiin tehtäviin, jos ollenkaan.
Kenraali Sharon on jättänyt jälkensä Israelin historiaan vuosikymmeniä. Takavuosilta löytyy lukuisia esimerkkejä, joissa hän toimi sotilaallisesti häikäilemättömästi. Kärkevin tapaus on vuodelta 1982, jolloin Israelin libanonilaisliittolaiset järjestivät verilöylyn Sabran ja Shatilan pakolaisleireillä. Tutkimuskomissio katsoi, että Sharon oli henkilökohtaisesti vastuussa verilöylyn uhan huomiotta jättämisestä. Sharon sai tuolloin potkut puolustusministerin paikalta.
Sharon on liikkunut politiikassakin välillä kuin norsu lasikaapissa. Hän kävi muslimien pyhillä paikoilla Jerusalemissa 2000. Tästä tahalliseksi provokaatioksi epäillystä teosta alkoi viisi vuotta kestänyt palestiinalaisten kansannousu, intifada.
Pääministerinäkin Sharonin motto on ollut, että kaikki muu saa väistyä Israelin turvallisuuden tieltä. Tämä on tosin Israelin sisäpolitiikassa linja, jolta valtaa janoava poliitikko ei voi lipsua. Sittemmin murhattu työväenpuolueen pääministeri Jitzhak Rabin oli samalla linjalla, mutta oli silti valmis tekemään rauhan palestiinalaisten kanssa.
Parina viime vuonna Sharon kääntyi varovaisesti uuteen suuntaan. Hän ei antanut periksi vaatimuksestaan, ettei palestiinalaisten kanssa neuvotella niin kauan kuin väkivallanteot jatkuvat. Näin neuvotteluja voi tietysti lykätä loputtomiin. Sharon kuitenkin liikkui perinteisistä asetelmista etenkin tyhjentämällä Gazan kaistaleen juutalaissiirtokunnat. Maaliskuun parlamenttivaalien jälkeen Sharon olisi todennäköisesti päättänyt purkaa joitakin siirtokuntia Länsirannalla.
Sharon kypsyi ajan mittaan vastahakoisesti siihen, että palestiinalaisten täytyy saada oma, tosin korkean turva-aidan saartama valtio. Hän ei kuitenkaan kypsynyt neuvottelemaan tästä saati kokonaisvaltaisesta rauhanteosta vastapuolen kanssa, vaan oli valmis etenemään kohti palestiinalaisvaltiota yksin ja omilla ehdoillaan. Tämän logiikan vahvuus on siinä, ettei sotilaallisesti ylivertaisen Israelin tarvitse neuvotella. Heikkous on taas se, että rauha on vaikea tehdä yksinään.
Sharon jättää siten ristiriitaisen perinnön. Palestiinalaisten presidentin Jasser Arafatin kuoleman jälkeen hoettiin, että sovinnon teko olisi paljon helpompaa. Sharonin väistymisen jälkeen sen toivoisi olevan vieläkin helpompaa.
Israelin vanhasta poliitikkopolvesta on jäljellä yhä 82-vuotias entinen ulkoministeri Shimon Peres, jolla ei ole enää asiaa pääministeriksi. Maassa onkin edessä sukupolvenvaihdos, joka voisi antaa mahdollisuuden uuteen alkuun. Niitä on ollut Lähi-idässä ennenkin, ja aina ne on hukattu. Huonomman ennusteen puolesta puhuvat palestiinalaisten rivien hajanaisuus ja Iranin yhä huolestuttavammiksi muuttuvat sanat ja teot. Jos Sharonin seuraaja olisi oikeistojohtaja Benjamin Netanjahu, ennuste olisi vielä huonompi.
Perintöä sekoittaa sekin, että hänen suunnitelmansa perustaa keskustalainen Kadima-puolue Israelin uudeksi poliittiseksi voimatekijäksi jää nyt roikkumaan ilmaan. Sympatia-aalto on nostanut Kadiman kannatusta, mutta se tuskin kantaa vaaleihin asti.
Sharonilla olisi ollut pitkällä urallaan aikaa tehdä valtiomiesteko solmimalla rauha. Nyt se on hänelle liian myöhäistä.