Sisäpolitiikan mullistukset vievät Israelin sisä- ja ulkopolitiikan aivan uusiin asetelmiin. Ariel Sharon yrittää muokata maataan oman visionsa näköiseksi.
Vielä runsas viikko sitten Israelin politiikka oli tiukasti kahlehdittu entisiin kaavoihinsa. Maata johti oikeistolaisen Likudin ja työväenpuolueen yhteishallitus. Israelin politiikan perinteiset valtaleirit olivat toimineet yhdessä, joskin väkinäisesti, viime vuoden lopulta asti.
Nyt työväenpuolue on saanut uuden johtajan ja lähtenyt saman tien hallituksesta. Mutta vielä suurempi poliittinen pommi räjähti maanantaina: pääministeri Ariel Sharon, yksi Likudin perustajista 1970-luvun alussa, lähtee puolueestaan ja perustaa uuden, keskustalaisen puolueen.
Yllätyskäänne tarkoittaa, ettei Sharon ole enää kovan linjan likudilaisten panttivanki. Kova linja ei ole sulattanut Israelin vetäytymistä Gazan siirtokunnista ja vielä vähemmän sietää ajatusta joidenkin Länsirannan siirtokuntien tyhjentämisestä. 77-vuotiaalla veteraanipoliitikolla on uudessa puolueessa vapaat kädet.
Voidakseen vaikuttaa Israelin politiikkaan vastakin Sharonin olisi ensin menestyttävä kevään uusissa parlamenttivaaleissa. Niissä hänellä on vastassaan entistä oikeistolaisemmaksi jäävä Likud ja työväenpuolue, jonka linja on myös suuresti muuttumassa.
Työväenpuolueen uusi johtaja Amir Peretz on yllätysnimi, jonka politiikka näyttää vastaavan puolueen nimeä. Hänen taustansa on nimenomaan köyhyyteen ja toimeentuloon liittyvissä sosiaalikysymyksissä. Israelissa ei ole aikoihin nähty huippupoliitikkoa, joka korostaisi muita kuin poliittisia ikuisuusasioita eli suhteita palestiinalaisiin ja ulkopolitiikkaa yleensä.
Kiistellyn muurin rakentaminen Israelin ja palestiinalaisalueiden väliin ja terrori-iskujen vähentyminen ovat tuoneet mukanaan sen, että osa israelilaisista katsoo nyt entistä enemmän sisäänpäin. Amir Peretz kuuluu heihin, mutta Ariel Sharon varmasti ei.
Sharon saattaa saada mukaansa myös Shimon Peresin, työväenpuolueen entisen johtajan. Hän on Sharonin ikätoveri. Nopeista käänteistään ja poliittisesta joustavuudestaan tunnetun Peresin myötä uusi puolue voisi esiintyä todellisena keskustalaisena liikkeenä. Jos Likud linnoittautuu jyrkkään leiriin ja työväenpuolue keskittyy sisäpolitiikkaan, aloite Palestiina-suhteissa pysyy vankasti Sharonilla.
Sharonin tavoite näyttää olevan luopua osasta Länsirantaa, jotta Israel voisi pitää siellä suurimmat siirtokunnat ja pitää lisäksi tiukasti kiinni Jerusalemista. Käytännössä tämä tarkoittaisi uusia rajoja Israelille, ei ehkä kansainvälisesti hyväksyttyjä, mutta tosiasiallisia. Samalla Israel ja Palestiina eristäytyisivät entistä enemmän toisistaan elämään omaa elämäänsä.
Jäljelle jäävä Likud vastustaa kaikkia kompromisseja, ja työväenpuolue liikkuu perinteisen rauhanprosessin linjoilla. Tähän väliin näyttää nyt tulevan Sharonin visio Israelin tulevaisuudesta, hänen pitkän poliittisen uransa joutsenlaulu. Koska visiota ei enää voitu edistää vanhoja poliittisia kanavia myöten, hän luo uuden.
Tässä vaiheessa on täysin mahdotonta ennustaa, mihin suuntaan kehitys kulkee. Vaaleihin on kolme kuukautta. Israelin myrskyisessä sisäpolitiikassa se on aina pitkä aika, saati sitten nyt.
Varmasti voi sanoa vain sen, että Israelin politiikan perustekijät ovat hetkessä muuttuneet, lukuun ottamatta yhtä. Ariel Sharonin hahmo vaikuttaa entistäkin enemmän, ja jos hän voittaa uhkapelinsä, hän haluaa vielä muokata koko Israelia.