Israelissa on tapahtunut poliittinen maanjäristys, jota luultavasti seuraa muutamia jälkijäristyksiä.
Ensin Amir Peretz pudotti Shimon Peresin työväenpuolueen johtopaikalta. Sosiaalisia kysymyksiä ja vähempiosaisten ongelmia painottava ay-pomo, Marokon juutalainen Peretz voitti luultavasti osaksi sen takia, että yli 30 vuotta vanhempaan, eurooppalaislähtöiseen Peresiin on jo puolueen ja maan johtopaikoilla kyllästytty.
Peretz veti oitis tukensa oikeistolaisen pääministerin Ariel Sharonin hallitukselta. Syyt olivat talous- ja sosiaalipoliittiset ja vaalitaktiset.
Sharon vastasi eroamalla vanhasta Likud-puolueestaan ja perustamalla uuden keskustalaiseksi sanotun puolueen, jota on nimitetty Kansalliseksi vastuuksi.
Gallupit värähtivät heti mukavasti. Sharonin uuspuolue ja Peretzin sosiaalidemokraatit saattavat yhdessä saada ensi maaliskuun vaaleissa knessetin enemmistön.
Mitä poliittisen kentän uusjako merkitsee sovun mahdollisuuksille palestiinalaisten kanssa?
Sharon perusteli lähtöään Likudista muun muassa sillä, että hän haluaa luoda perustan maan pysyville rajoille. Mutta viittaako tämä siihen, että taitavalla ja häikäilemättömällä jyrällä olisi uudenlaisia valmiuksia kompromissiin palestiinalaisten kanssa aidosti ns. tiekartan hengessä? Siitä ei taida näkyä merkkejä.
Sharon sen sijaan ravisti Likudin ei-tuumaakaan-siiven irti niskastaan ja liikahti kohti keskustaa. Sieltä hänellä on hyvät mahdollisuudet kosiskella työväenpuolueen oikean laidan tukea.
Sharon on asettanut tavoitteekseen, että Israel muodostaa itselleen - turvallisuusnäkökohtien sanelemana ja käytännössä yksipuolisesti - pysyvät rajat. Siirtokuntia ei vedetty pois Gazasta siksi, että parannettaisiin edellytyksiä neuvotella palestiinalaisten kanssa vaan siksi, että voitaisiin välttää todelliset neuvottelut. Niissä pitäisi antaa jotain lisää. Tätä on kutsuttu "Gaza first, Gaza last" -politiikaksi.
Maaliskuun ennenaikaiset vaalit merkitsevät, että rauhanneuvottelut pannaan kuukausiksi jäihin, ja kaikki keskittyy Israelin sisäpolitiikkaan. Mutta samaan aikaan tapahtuu hiljaista hivutusta, kun kiemurteleva aitamuuri etenee ympäri Länsirantaa ja siirtokunnat laajenevat, mitä perustellaan väestönkasvun asettamilla luonnollisilla paineilla.
Amerikkalaistenkin tarjoilema tiekartta-rauhansuunnitelma vaikuttaa lähinnä retoriikalta, johon ei suhtauduta kauhean vakavasti. Siitä puhutaan, kun ei muutakaan ole.
Suuri kysymys kuuluu, tuleeko vasemmalta voimia Sharonia vastaan ja jos tulee, vaikuttaisiko se merkittävästi Israelin palestiinalaispolitiikan muotoutumiseen.
Peretzin on oltava puheissaan varovainen. Hän keskittyneekin vaalikampanjassaan omiin vahvuuksiinsa, talouteen ja köyhien asemaan.
Koko ulko- ja turvallisuuspolitiikan kenttä, mukaan lukien palestiinalaiskysymys, jäänee kuukausiksi Sharonin reviiriksi. Sinne hyökkäilevät vain Likudin huuruiset äärivoimat.
Kokematon Peretz ei ole profiloitunut näissä kysymyksissä juuri mitenkään. Hän tuntuu pitkälti hyväksyvän Sharonin linjan. Jerusalem on hänellekin jakamaton, ja Länsirannan siirtokunnat ovat peruuttamattomia, ja ilmeisesti ne ennen pitkää liitetään suoraan Israeliin.
Palestiinalaiset puolestaan ovat tottuneet huonoihin uutisiin, mutta heidän tulisi nyt sivusta seuraamisen sijasta panna omaa taloaan kuntoon. Presidentin mandaatin ja vaikutusmahdollisuuksien ei pitäisi tyssätä pommeihin, Hamasiin eikä Israelin ensimmäiseen tarkastuspisteeseen.