Onpa Ariel Sharonin torstaina Hadassahin sairaalassa Jerusalemissa käymän taistelun lopputulos mikä tahansa, maaliskuun 28. päivänä Israelissa ei pidetä "kansanäänestystä".
Sharon suunnitteli ennenaikaisia parlamenttivaaleja nimenomaan äänestyksenä omasta persoonastaan. Vaalien järjestämistä vauhditti Amir Peretzin nousu työväenpuolueen johtoon marraskuussa 2005.
Israelin pääministeri aikoi astua äänestäjien eteen vapaana kaikista siteistä. Hän rikkoi välinsä Likudiin, jota hän oli ollut nostamassa historialliseen vaalivoittoon vuonna 1977, jotta ei joutuisi vihamielisten oikeistolaisten rajoittamaksi tai vanhentuneen puolueohjelman sitomaksi, vaikka gallupit olisivat luvanneet hänelle helppoa voittoa tuon vaalikoneen johdossa.
Sharon keskitti vallan itselleen
Hän perusti uuden puolueen, Kadiman (Eteenpäin), johon hän keskitti kaiken vallan, ja houkutteli siihen magneetin tavoin tunnettuja henkilöitä niin oikeistosta kuin vasemmistosta, alkaen Shimon Peresistä, joka ei ollut valmis odottamaan työväenpuolueen paluuta hallitukseen voidakseen käyttää edes vähän valtaa.
77-vuotias Ariel Sharon toivoi voivansa päästä hyötymään siitä tarmosta, jonka Israelin vetäytyminen Gazasta oli synnyttänyt, päästäkseen uudelle nelivuotiskaudelle ja saadakseen vapaat kädet.
Helmikuussa 2004 ilmoitettu ja siirtokuntalaisten ja monien Sharonin tukijoidenkin vastustuksesta huolimatta vajaassa 20 kuukaudessa päätökseen saatettu yksipuolinen vetäytyminen Gazasta siirsi pääministerin Israelin äänestäjäkunnan keskustaan, ja näin Sharon nakersi samalla kertaa sekä Likudin että työväenpuolueen kannatusta, eikä jättänyt kilpailijoilleen - Benjamin Netanjahulle oikealla ja Amir Peretzille vasemmalla - kuin murusia.
Israelilaiset mielipidetutkimuslaitokset lupasivat hänelle vaaleissa vielä murskaavampaa menestystä kuin 2003, ja mahdollisuutta muodostaa mieleisensä enemmistöhallitus, mikä olisi kerrankin torjunut vaaran epävarmoista hallituskokoomuksista, jotka ovat seuranneet toistaan Israelissa yli 20 vuoden ajan.
Vapaa kaikista puoluesiteistä
Gaza-operaatio sai runsaasti kiitosta kansainväliseltä yhteisöltä, ja tuon tuen vahvistamana Ariel Sharon pystyi yhdistämään voimankäytön - joka on asetettu Israelin ja palestiinalaisten selkkauksen hoitamisessa jo vuosien ajan etusijalle - kykyyn avautua uusille ratkaisuille. Siitä oli osoituksena päätös lähteä vuodesta 1967 lähtien miehitettynä olleelta kaistaleelta.
Israelilaisten silmissä Ariel Sharon vaikutti ainoalta valtiomiehen mittaiselta ehdokkaalta; joka tapauksessa ainoalta, joka kykenisi pääsemään sopuun palestiinalaisten kanssa ilman "pyhän turvallisuuden" kyseenalaistamista. Puoluesiteistä vapauduttuaan Sharon ei aikonut antaa liian yksityiskohtaisen ohjelman rajoittaa itseään. Hän puhui hyvin epämääräisesti siitä, mitä hän suunnitteli Gazasta vetäytymisen jälkeen.
Virallisesti Israelin pääministeri sanoi odottavansa, että palestiinalaisviranomainen täyttää velvoitteensa aseellisten ryhmien aseista riisumisessa, jotta voitaisiin ryhtyä toteuttamaan "tiekarttaa", kansainvälistä rauhansuunnitelmaa, jonka mukaan palestiinalaisvaltio lopullisine rajoineen oli määrä luoda vuoden 2005 aikana, mutta jota ei koskaan ole alettu panna toimeen.
Joidenkin Sharonin neuvonantajien mukaan vetäytyminen Gazasta ennakoi muita vetäytymisiä Länsirannalla, Israelin palestiinalaisalueelle rakentaman turva-aidan itäpuolella. Sharonin lähipiiriin kuuluva Tzipi Livni, joka hänkin siirtyi Likudista Kadimaan, antoi ymmärtää, että tuo virallisesti "väliaikainen ja turvallisuussyistä rakennettu" aita voisi aikanaan muuttua Sharonin hahmotteleman Palestiinan länsirajaksi.
Näin turva-aita olisi mahdollistanut Jerusalemin itäosan tosiasiallisen liittämisen Israeliin, vaikka palestiinalaiset haluaisivat sijoittaa pääkaupunkinsa sinne.
Joka tapauksessa Sharon toivoi ennen kaikkea, että israelilaiset turvautuisivat häneen ja hänen käytäntönläheisyyteensä.. Hän kieltäytyi pönkittämästä palestiinalaisviranomaisen johtajan Mahmud Abbasin horjuvaa valtaa, sillä hän halusi ennemminkin "järjestelyä" palestiinalaisten kanssa - kuten hän ilmaisi Kadiman perustamisen yhteydessä - kuin todellista rauhaa, jota hän piti pelkkänä harhakuvitelmana.