Tornio-Haaparanta Yhdeksästoista Kalottijazz & Blues tykitti yleisöänsä heti alusta kovilla panoksilla.
Aineen taidemuseossa avatussa Sirpa Alalääkkölän näyttelyssä tungeksi luovaa väkeä. Oli diletanttia ja oli taiteilijaa. Heidän läsnäolostaan pääsi hyötymään Jyväskylässä oppia saaneiden nuorten muusikkojen yhtye Sfääri, joka keräsi esiintymiskokemusta myös lauantain ulkoilmakonsertissa.
Vasta tänä keväänä perustetun Sfäärin yhteissoitto on tuoretta, hiukan varovaistakin. Keskusteleva ja kiinteä perusta tuntuu olevan hallussa ja sooloja kierrätetään jo rohkeasti.
Kotikentällään soittava torniolaislähtöinen pianisti Hannu Heikkala jyrää tulemaan, mutta Susanna Söderin notkea ja kuulas ääni pitää pojat tyylikkäästi kurissa. Söderin laulu sipaisee kuulijaansa sellaisella herkän ja vielä hiukan uinuvan karhean yhdistelmällä, jota ei voi pysäyttää ja jonka avulla jazzin polut eivät taatusti lopu tähän.
Ibaneman tytön ja konserton häive
Avajaispäivän pääkonsertti Joentalolla oli loppuunmyyty.
Ja kuulijat saivatkin täyttä tavaraa koko hinnalla. Virtuoosinen pianisti Lenni-Kalle Taipale toi hetkittäin mieleen, että tällaistako musisointi oli ennen kuin se 1800-luvulla kahlittiin lajeiksi ja teoksiksi. Laitettiin frakki päälle ja sydämen paikalle musiikin sisäinen rakenne.
Trion musisoinnissa oli jollakin tavalla kaikki: ruumiillisuus, romanttisuus, rakenteellinen traditionaalisuus, sisäinen ja ulkoinen kommunikoivuus. Niin kuin lapsi olisi syntynyt ja sen annettaisiin kokeilla koko maailman jousen krahinat, pellin vinkunat ja lopulta pysähtyä minimaalisen melodiapätkän unettavaan toistoon, kunnes taas kaikki tanssivat loputonta tanssiaan, ja äly tietää mihin sävellajiin viimeinen sointu ohjataan.
Ari-Pekka Anttila bassoineen ja Toni Porthén rumpuineen yhtyivät yleisön huijaukseen: meitähän ette luokittele, me olemme muusikoita ja meillä on mukavaa. Täällä vilahtaa Ibaneman tyttö, tuolla tulvii laaja Pohjanmaa, vaiko sittenkin teema Mozartin pianokonsertosta.
Ei yleisö suotta ihastunut Lenni-Kalle Taipale Triosta. Eikä ainoaksi selitykseksi riitä mediaseksikkyys. Kun vaareista vauvoihin notkutaan kuin suviseurojen liikutuksissa, on jotakin oikeasti kohdallaan. Olisiko se musiikin - vai elämän - tarkoitus.
Pohjoissuomalaisista opetusalan ja organisaattorien konkareista koostuva, jazzkitaristi Wes Montgomeryn musiikkia vaaliva Vesa Nousiainen Quartet ei Haaparannan kaupunginhotellin baarissa turhia irrotellut.
Perusklubijazz kun on vakavaa, vaikka kroppa vähitellen alkaisikin keikkua. Soolo sulle, mulle ja sitten chorus. Se on siinä, vaikka festivaali-isäntä Juha Söder kuinka kiehnäisi lyömäsoittimineen.