Suomessa otettiin vuonna 1994 käyttöön uusi aluerakenteen yksikkö, seutukunta. Rajalinjojen vedon perusteena käytettiin kuntien välistä yhteistyötä ja työssäkäyntiä, mikä olikin luonteva lähtökohta. Nyt seutukuntia on maassa 77.
Tavallinen suomalainen tietää, mitä ovat läänit, mitä maakunnat ja mitä kunnat. Entä seutukunta? Se kuulostaa hallinnolta, eikä kansalaiselle järin läheiseltä.
Seutukuntien ja seutuyhteistyön ongelmat eivät kuitenkaan liity vain toiminnan tunnettuuteen vaan myös sen sisältöön. Teoriatasolla ongelmia ei tässäkään ole, sillä kunnat ovat pitkälti omien tarpeidensa mukaan voineet sopia, miten yhteiset asiat päätetään ja mitä nuo yhteiset asiat ovat. Se kuulostaa suorastaan fiksulta.
Seutuyhteistyöstä vastikään väitöskirjan tehnyt Aaro Tiilikainen esittää kuitenkin seutuyhteistyöstä karuja arvioita: yhteistyö ei ole täyttänyt niitä toiveita, joita siihen vuosituhannen vaihteessa asetettiin. Seutujen hallintojen toimintatavat ja rakenteet eivät ole vakiintuneet ja seudullista hallintaa leimaa monien järjestelmien ja sopimusten kirjo (Kaleva 4.7.).
Tiilikaisen tutkimuksen mukaan keskeisin seutuyhteistyötä nakertava tekijä on seutukunnan ja kuntien ongelmallinen riippuvuussuhde. Tässä peruskuntien vallankäyttö on ollut niin voimakasta, että seutuhallinnalle ei ole jäänyt tilaa. Kun seutuyhteistyössä pitää turvata kaikkien kuntien hyväksyntä toiminnalle, ei päätöksiä voikaan tehdä seudun kokonaisuuden lähtökohdista. Etenkin peruspalvelujen siirto seutujen hoidettavaksi on osoittautunut ylipääsemättömäksi esteeksi.
Tiilikaisen päätelmien perusteella voikin perustellusti kysyä, jääkö nykyiselle seutuyhteistyölle enää järkevää roolia. Seutukunnille annettu vapaus järjestää yhteisten asioiden hoito keskenään sopien on osoittautunut vahvuuden sijasta valuviaksi.
Samansuuntaisia arvioita tulee esiin myös tuoreessa valtakunnallisen aluekeskusohjelman ja Kuntaliiton raportissa, jossa pohditaan seudullisia toimintamalleja. Raportin mukaan seutuyhteistyö katsotaan tärkeäksi, mutta sen toimintaan ei olla tyytyväisiä. Seutukuntien päätöksenteko koetaan sekavaksi ja toimijoiden keskinäiset toimivaltasuhteet epäselviksi.
Seutukuntien ongelmiin voinee esittää monia parannusehdotuksia. Seutupäättäjille voi ainakin perätä suoraan kansalta saatua poliittista ja taloudellista valtaa. Voi myös kysyä, että jos jokin seutukunta muodostaa toiminnallisen kokonaisuuden, eikö olisi selvintä tehdä kokonaisuudesta oma kuntansa.