Vähäväkisten seurakuntien yhdistyminen suuremmiksi yksiköiksi tarjoaa enemmän etuja kuin haittoja. Köyhimmille seurakunnille muita vaihtoehtoja ei juuri ole.
Kun väki vähenee maaseutukunnista, samoin käy noiden alueiden seurakunnille. Ja kun kirkollisveron maksajat vähenevät, heikkenevät seurakuntien toimintaedellytykset. Vuoden 2003 lukujen mukaan Suomen 436 seurakuntataloudesta 51:llä vuosikate oli negatiivinen ja 112:lla tilikauden tulos alijäämäinen. Näin kirkon keskusrahaston tuesta huolimatta.
Talous ei ole ainoa, mutta se on kuitenkin tärkein syy siihen, miksi seurakuntien yhteistyön tiivistäminen ja jopa seurakuntaliitokset ovat nousseet vakavaan keskusteluun joka puolella maata, myös Pohjois-Suomessa. Oulun hiippakunnassa vakavista talousvaikeuksista kärsii kymmenkunta seurakuntaa. Hiippakunnan tuomiokapitulille tiistaina jätetty tuore selvitys esittää yhtä monelle pienelle seurakunnalle yhdistymismahdollisuuksien tutkimista.
Hiippakunnan eteläosassa on yhdestä merkittävästä seurakuntaliitoksesta jo sovittu. Piippolan, Pyhännän, Kestilän ja Pulkkilan seurakunnat päättivät joulun alla, että ne liittyvät yhteen ensi vuoden alussa. Päätöksenteko sujui lopulta hämmästyttävän helposti, jos tilannetta vertaa vaikkapa moniin vuosia vatvottuihin kuntaliitosaikeisiin.
Vaikuttaakin siltä, että esimerkiksi pelko vallan menetyksestä ei seurakuntien yhteistyökuvioita mietittäessä ole yhtä suuri este kuin kuntaliitoksissa. Seurakuntien yhdistyessä ei myöskään menetetä samanlaisia symboleja kuin kuntien liitoissa. Niitä yhteen pantaessa voivat mennä kotikunnan nimi, kunnantalo ja vaakuna. Seurakuntaliitoksessa pysyy tukevasti paikallaan luultavasti tärkeimpänä pidetty symboli, oma kotikirkko. Esimerkiksi Siikalatvalla kaikki neljä kirkkoa tulevat olemaan keskenään tasa-arvoisia.
Seurakuntien ydin ei kuitenkaan ole niiden rakennuksissa. Se on toiminnassa, jonka supistumiseen liittyviä pelkoja on noussut esiin siellä, missä seurakuntaliitoksia on alettu harkita. Yhteistyön perimmäisenä tavoitteena onkin pidettävä sitä, että seurakunnan toiminnot pystyttäisiin mahdollisimman pitkälle turvaamaan. Tämä tavoite on toisaalta yhteistyön tarpeen tärkein perustelu. Ilman toimintojen järkeistystä tavalla tai toisella monessa seurakunnassa olisivat nimittäin edessä työntekijöiden vähennykset irtisanomisin ja sitä kautta joidenkin toimintamuotojen äkkinäinen supistus.
Jos seurakuntien yhdistäminen viedään hyvin suunnitellusti läpi, tavallinen seurakuntalainen ei parhaassa tapauksessa ehkä edes huomaa muutosta. Esimerkiksi Siikalatvalla nyt itsenäiset seurakunnat ovat ensi vuoden alusta lukien kappeliseurakuntia, joiden kappelineuvostojen on mahdollista edistää alueensa hengellistä työtä ja pitää yllä kirkollisia perinteitä. Malli on hyvä, sillä suuressa seurakunnassa yhteisöllisyyden katoamisen vaara on kiistämättä olemassa.
Suorat yhdistämiset eivät ole ainoa järkevä tapa kehittää seurakuntien yhteistyötä. Muitakin malleja on syytä selvittää, ja niitä on Oulun hiippakunnassa jo tutkittukin. Lapissa on selvitetty yhteistyötä kirkonkirjojen pidossa ja taloushallinnossa. Etelämpänä hiippakunnassa ATK-toimintoja aiotaan keskittää Ouluun ja Ylivieskaan. Tähän astikin monilla seurakunnilla on ollut yhteisiä virkoja. Niitä nähdään varmasti lisää.
Jos hallinnon hoidossa päästään säästöihin, seurakunta voi keskittyä entistä vahvemmin julistus- ja lähimmäistyöhön, siis varsinaisiin ydintehtäviinsä.