Historian uudelleenarviointi on siitä hauska harrastus, että mitä kauemmaksi tapahtumista mennään, sitä helpommaksi päätelmien teko yleensä muuttuu. Aika nostaa olennaisimmat asiat esiin ja hävittää niitä arvioinnin esteitä, jotka liittyvät tapahtumahetken poliittisiin suhdanteisiin.
Näin on käynyt Risto Rydin kohdalla. Vaitelias knallipää tuomittiin sotasyylliseksi ja oli itsesensuurin vuosikymmeninä hahmo, josta ei julkisesti paljon puhuttu. Syntyi kuva merkityksettömästä presidentistä, joka toki hankki aseita Suomen puolustamiseen mutta teki sen ikävällä tavalla: sopimalla asiasta natsien kanssa.
Tällainen ajattelu lienee taustalla siinä kömmähdyksessä, jonka Suuret suomalaiset -ohjelman asiantuntijaraati teki. Sehän jätti Rydin ulos laatimastaan 99 suurimman suomalaisen esivalintalistasta. On toisarvoista pohtia, onko Ryti toiseksi, kolmanneksi tai neljänneksi suurin suomalainen. Katsojat valitsivat hänet nyt kakkoseksi, ja hyvä on, että hän saa jälkikäteen sitä arvostusta, joka hänelle olisi kuulunut jo paljon aiemmin.
Toinen edesmennyt hahmo, joka on näihin asti kantanut poliittisen kummajaisen leimaa, on Veikko Vennamo. Totta, hän oli armoton populisti, totta, vahtimestarit joutuivat kantamaan hänet ulos eduskunnan istuntosalista, ja totta, hän lupasi 1980-luvulla, että SMP poistaa työttömyyden kolmessa kuukaudessa, ja niinhän ei tietenkään käynyt.
Vennamon ansioita kannattaa kuitenkin 60 vuotta jatkosodan päättymisen jälkeen hakea muualta. Vuonna 1913 Karjalan Jaakkimassa syntynyt juristi johti sodan päätyttyä maatalousministeriön asutusasiainosastoa, joka vastasi Karjalan evakkojen ja rintamamiesten asuttamisesta.
"Vennamo teki valtavan työn asuttaessaan karjalaisia. Laillisuuden aita saattoi toisinaan siinä työssä horjua, mutta ei se sentään kaatunut", arveli Johannes Virolainen Vennamon työtä pari vuotta tämän kuoleman jälkeen.
Vennamo itsekin myönsi muistelmissaan, että työssä "oli byrokratian mutkia oikaistava". Hänen suuri pelkonsa kuitenkin oli, että asutustoiminnan epäonnistuminen johtaisi yhteiskuntarauhan murtumiseen ja veisi maan vallankumouksen tielle.
Vennamo oli monelle poliitikolle punainen vaate. Jos joutui sekä Urho Kekkosen että Kalevi Sorsan vihojen kohteeksi, jäi pelitila Suomen sisäpolitiikassa ahtaaksi 1960-1980-luvuilla. Vallan myötäilyllä pääsi paljon pitemmälle. Sitä että uskalsi nousta Kekkosen vallankäytön lieveilmiöitä vastaan, voi nyt pitää arvostusta ansaitsevana tekona.
Vennamo ei myötäillyt, ja seurauksena oli, että hänestä tehtiin äärioikeistolainen fanaatikko, ulkopoliittinen ristitekijä ja poliittinen pelle.
Ei Vennamoa kannata jälkeenpäinkään kohottaa messiaaksi, vaikka hän epäilemättä sellainen kannattajiensa silmissä oli. Esimerkiksi hänen oma vallankäyttönsä SMP:ssä oli ajoittain raakaa. Silti Vennamoa pitää pystyä arvioimaan oikeudenmukaisesti.
Karjalan liitto esitti vuonna 1996, vähän ennen Vennamon kuolemaa, että tälle myönnettäisiin ministerin arvonimi. Johannes Virolainenkin kannatti ideaa. Arvonimilautakunta hylkäsi hakemuksen. Kun Karjalan liitto ja muutama muu taho nyt puuhaavat Vennamolle muistomerkkiä Lapinlahdelle, soisi hankkeen toteutuvan. Jokin tunnustus jaakkimalaiselle olisi kyllä kuulunut jo hänen elinaikanaan.