Oulu Vuosi 1989. Urhoollinen Jarmo Michael Sakko lentää suuren valtameren taakse ja hakeutuu New Jerseyssä toimivan Sensei Kimuran salille. Hän on kaukana kodin turvasta, koska Suomen shukokailiitto katsoo, että nuorella miehellä on oikeanlainen halu ja palo kehittyä karatessa.
Matkalaisen takaraivossa jyskyttää jännityksen tunne. Tunne, joka vääjämättä sekottuu palavaan haluun oppia lajista kaikkea uutta.
Kuinka kova, opettava ja ikimuistoinen vuoden mittaisesta reissusta tulisi? Sitä Kotkassa varttunut Sakko ei tuossa vaiheessa vielä tiennyt.
Sensei Kimuran salin vieraana sängystä saati patjasta oli turha haaveilla.
Sakko vietti vuoden jokaisen yön tatamilla - makuupussissa nukkuen. Myös päivät kuluivat samaisella alustalla: karateharjoituksia 4-6 tuntia viikon jokaisena päivänä, ja siihen päälle vielä salin siivous, kunnossapito, juoksevat asiat ja treenien pitäminen.
"Treenasin kuin eläin. Reissu oli täynnä verta, hikeä ja kyyneltä. Se oli paljon kovempi koulu kuin armeija siihen aikaan. Ikinä en vaihtaisi kuitenkaan yhtään päivää tuosta ajasta pois", Jarmo Sakko toteaa 19 vuotta myöhemmin istuessaan työpaikkansa, Oulun ruotsalaisen koulun pihatuolissa.
"On ihan käsittämätöntä, kuinka paljon opin tuon vuoden aikana. Olen ikuisesti kiitollinen, että minulle annettiin jo nuorella iällä mahdollisuus tehdä sitä, mihin palavasti uskon", Sakko painottaa.
Maailmanmestari
Sakolla oli Amerikan vuoden aikana kunnia ammentaa tietoa ja taitoa maailman shukokailiiton pääopettajalta, nyt jo edesmenneeltä japanilaiselta Shigeru Kimuralta. Oppi ja opettaja olivat parhaat mahdolliset, mutta mitä jäi päällimmäisenä takataskuun?
"Opin harjoittelemaan yksin ja nauttimaan siitä täysin siemauksin."
Harjoittelua ja intohimoa on todella tarvittu, sillä miehen vyötärön ympärillä komeilee neljännen asteen musta vyö.
"Vyön väri tai kilpailusaavutukset eivät ole tärkeitä asioita. Tämä on minulle elämäntapa. Nautin suunnattomasti uuden oppimisesta", Sakko varmentaa.
Vaikka kilpaileminen ei ole miehen arvojärjestyksessä lähelläkään kärkeä, näytöt ovat vakuuttavat myös siltä rintamalta.
Hiljattain Sakko lisäsi MM-palkintojen komeaan kokoelmaansa veteraanien (yli 40-vuotiaat) kultaiset mitalit sekä katasta että ottelusta.
"Edellisistä MM-tason kisoista ja mitaleista olikin ehtinyt vierähtää melkein 20 vuotta. Lopetin kilpailemisen vuonna 1989, koska opiskelu ja perhe veivät kaiken ajan. Paluu kisoihin tapahtui vasta reilu vuosi sitten", Oulun Rajakylässä vaimonsa ja kolmen tyttärensä kanssa asuva Sakko kertoo.
Opettajan suuri haave
Luokanopettaja Sakko palasi kisatatamille kahdesta syystä: hän halusi sekä tyydyttää pitkään kyteneen kilpailuviettinsä että saada myös uutta näkemystä karateopetukseensa.
"Minulle on tärkeää, että pystyn valmentamaan oppilaitani tarvittaessa myös kilpailutilanteita varten", Oulun Shukokai Karate -seurassa sensein (opettaja) arvonimellä opettava Sakko sanoo.
Vaikka mies on opettaja niin työssä kuin vapaa-ajallaan, karatepotkut -ja lyönnit eivät heilu Oulun ruotsalaisen koulun liikuntatunneilla. Perinteinen japanilainen taistelulaji pysyy kiltisti piilossa suomalaisen koululiikuntaohjelman alla.
"No, joskus olen saattanut yhden näytöstunnin pitää", Sakko naurahtaa.