Uusin oululaiskirjailija Jussi Siirilä ei ole enää oululainen. Sopuli-nimisellä esikoisnovellikokoelmallaan Olvi-palkintoa kaksi vuotta sitten tavoitellut ja tänä syksynä romaanistaan Ison auton tuntu Kalle Päätalo -palkinnon saanut kirjoittaja on juuri muuttanut Helsinkiin. Vaimon opintojen ja elämänmuutoksen myötä.
Kemian alan diplomi-insinööri ja it-alallakin vaikuttanut Siirilä heittäytyy vapaaksi kirjailijaksi.
Tänä syksynä ilmestyneessä Siirilän romaanissa on Leino-niminen myyntimies, joka sanoo sukunimensä olevan julmaa pilaa. Leino kuvittelee aloittavansa kirjoittamisen toden teolla vasta eläkkeellä. Samalla aukeamalla siteerataan Blakea: "Joka haluaa mutta ei toimi, siittää maanvaivaa."
Siirilä itse ei aio siittää maanvaivaa. Työsuhde NetHawk Oyj:hin Oulussa päättyy vuodenvaihteessa. Sitten Siirilä on virallisesti vapaa kirjailija. "Sisäinen humanisti on murtautunut insinöörikuoren läpi", tunnustaa Siirilä.
Se on Jussi Siirilää
Siirilää on lehtiarvioissa verrattu useisiin eri kirjailijoihin. Nettilehti Kiiltomato väittää jutun kulkevan parhaimmillaan kuin Jari Tervolla. Siirilän todetaan kehittävän tornionlaaksolaisen aikamiestytön kuin feministiseksi vastinpariksi Rosa Liksomin aikamiespojille.
Siirilä on kuin tahallaan asettanut romaaniinsa Tervo-Tabermann -ansan. Kirjan Leino on kuvitellut koulutyttömäisesti kirjoittavansa kirjan, jossa yhdistyy Tervon vimmainen kerronta ja Tabermannin lyyrinen herkkyys.
"Monessa lehtiarvioissa on ollut, että kirjailija lienee ajatellut tätä samaa itse. Mutta täytyy myöntää, etten ole Tabermannia tainnut ikinä lukea. Tervon tietyt kirjat olen. En kuitenkaan voi sanoa, että Jari Tervo olisi joku esikuvani."
Eräässä murteellisessa otteessa liikutaan lähellä Mikael Niemeä ja hänen kuvaamaansa tornionjokilaaksolaista elämänmuotoa.
Mitä tykkäät vertailusta Tervoon, Liksomiin, Niemeen?
"Jossakin oli Simo Hämäläinenkin mainittu. Jos joka paikassa sanottaisiin, että tämä on Liksom-kopio, se alkaisi masentaa. Mutta kun lehtikritiikeissä on verrattu eri henkilöihin, se on tuntunut melkein hyvältä; ehkä se onkin sitten jotain omaa, Jussi Siirilää."
Pumppufirma Ruskossa
Yli kymmenen vuotta Oulussa asunut Kemin kasvatti sijoittaa parikin kohtausta Ouluun. Myös yhden ehkä hulvattomimmista, jossa heiluvat lähinnä saatananpalvojaksi luokiteltava tatuointistudion pitäjä ja hänen lemmikkinsä, käsittämättömän lihava sika.
Kaupunki ei näyttäydy romaanissa hehkeimmillään. Ei liikuta Hupisaarilla vaan suttuisen teollisuusalueen perimmäisessä nurkassa Ruskossa:
"Paikka näytti olevan pussin perällä, Rusko-nimisellä alueella, jonka paikalliset tunsivat kuulemma lähinnä kaatopaikastaan. Ajoin Kaivolan vinkin perusteella Teknologiakylän kautta. Viimeksi kun olin liikkunut siellä päin, paikalla oli muutama parakkimainen rakennus ja ruokala. Nyt ajelin varmasti tusinan teknologialinnakkeen ohi. Teräs kiilteli komeasti aamuauringossa, ja vihreän lämpölasin peittämät seinät kohosivat kohti korkeuksia. Palatsien ovista käveli sisään laumoittain siistejä nuoria ihmisiä avainkortit kaulassaan roikkuen."
"Eräässä kirja-arviossa todettiin, että Siirilä ei ilmeisesti kauheasti tykkää Oulusta. Minulle oli yllätys, että asian voi niinkin ajatella. Itse en yhdy tulkintaan.Oulu on iso osa meikäläistä, kun asuin siellä niin kauan. Kyllä kaupunki varmasti vielä jossakin kirjassa näkyy, ja itseni tuntien olen saletti, että jossakin vaiheessa kirjoitan myös it-maailmasta", Siirilä lupaa.
Jääkiekot ja sarasvuot
Siirilä nimittää Ison auton tuntu -romaaniaan myyntimiesromaaniksi ja autoromaaniksi. Kertojina ovat erään organisaatiouudistusta läpi käyvän myyntifirman edustajat.
Kouluttajat kaivavat sisäistä sankaria esiin pumppubisneksen miehistä vaikka hohtimilla. Pitää nousta firman avainpelaajaksi, ottaa muutokset mahdollisuutena ja puhtaasti plusmerkkisinä.
"Pumppujen kauppaaminen kuulosti miesten suusta aivan joltain salatieteeltä, jossa oli jääkiekot, formulat ja sarasvuot iloisesti sekaisin", toteaa romaanin Turpeinen.
Otteessa on yhteiskuntasatiiria, jopa yhteiskuntakritiikkiä.
Siirilä on itsekin toiminut aluemyyjänä. Hän myi pari vuotta kemian analyysilaitteita paperitehtaisiin. Kun työnsaanti kemian puolelta tuntui nihkeältä, hän vaihtoi alaa ihan totaalisesti.
"Oma työsuhdehistoriani on vaihteleva. Olen päässyt näkemään monenlaisia työyhteisöjä ja työpaikkoja. Osassa olen viihtynyt, osassa en niin hyvin. Se myyntityö mitä tein, oli kauhean raskasta ja kuluttavaa niin kuin kirjastakin näkyy. Kaikki henkilöt kirjoissani ovat kuitenkin reilusti mielikuvituksen tuotteita, vaikka aina sieltä omiakin ajatuksia ja muistoja löytyy."
Kilpailuttamisen henki
Siirilä kirjoittaa vahvasti epävarmoista työsuhteista ja epäviihtyvyydestä työpaikoilla. Myös novellikokoelmassa on burn outia.
"On pannut ajattelemaan, mitä tässä ajassa on meneillään. Ihmiset pannaan kilpailemaan työkavereitaan vastaan. Tai annetaan sellainen tunne, että he joutuvat taistelemaan kynsin hampain omasta työpaikastaan koko ajan. Ihmiset alkavat pelätä", Jussi Siirilä toteaa.
"Romaanin myyntifirmassa on äärimmäisyyksiin hurjia tilanteita, mutta ihan vastaavanlaisia turvattomuuden tunteita on tämmöisissä niin sanotuissa sivistyneissä firmoissa ja isoissa yrityksissä."
Kirjailijan on yllättänyt se, kuinka paljon eri alojen ihmiset ovat tulleet hänelle sanomaan, että ´tuo on just niin kuin meidän työpaikalta´.
Sopisiko aamuhali?
Siirilä myös pilailee erilaisilla (ulkomailta tuoduilla) johtamisopeilla. Pahin tapaus romaanissa on nuori, nälkäinen, ylikierroksilla käyvä naispomo. Hänen lanseeraamansa idioottimaisuus on aamuhali. Joka aamu ennen puhelimeen tarttumista jokaisen tiimiläisen täytyy halata kaikki muut ryhmän jäsenet ja sanoa halittavalle, että ´sinä olet hyvä myyjä´.
"Meillähän oli kyllä aina ollut porukassa hyvä ryhmähenki - ilman päällikköä. Samaan ilmiöön olin törmännyt muissakin työpaikoissa: päällystö oli joka paikassa huolissaan ryhmähengestä, vaikka ryhmä olisi kuinka tiivis. Olihan se tietysti epämukavaa johdolle, jos yhteishenki syntyi työn ja johtoportaan vihaamisesta", Turpeinen päästelee romaanissa.
Siirilän mielestä kirjalla ei voi lähtökohtaisesti ruveta oikaisemaan epäkohtia. Romaaniin ei olekaan suunnitelmallisesti otettu mitään falskiuden vastustamisohjelmaa eikä julistusta.
Källi, visto ja visu
Päätalo-palkittu romaani on kaksinapainen: siinä on etelä ja pohjoinen - ihan niin kuin Liksomilla.
"Vertailukohdat kiinnostavat. Myyntimiesromaanissa täyttyvät vastakohdat pohjoinen-etelä, miehet-nainen ja myyjät-ostajat", luettelee kirjailija.
Kirjakielen rinnalla on murteella kerrottu Ritvan tarina. Ritva asuu lähellä Kemiä ja Torniota.
Siirilä on tyytyväinen, kun hänellä on pohjoista taustaa ja hän pystyy käyttämään murrettakin. Tekstissä esiintyviä oudompia adjektiiveja ovat källi, visto ja visu sekä toistuva ilmaisu: sen ja senlainen ihminen olemassa.
Kemissä koulunsa käyneen kirjailijan murteeseen on vaikuttanut myös Kaakamosta, Kemin ja Tornion väliltä kotoisin olevan puolison puheenparsi. Silti Siirilä on joutunut huomaamaan, että murre on monimutkainen juttu, vaikka tuntui aluksi selkeältä.
"Monet helsinkiläiset esimerkiksi jättävät kirjan kesken, kun tuntematonta murretta on niin hankala lukea. Samaa murretta puhuvilla taas tökkii sen takia, jos siellä on jokin sana heistä jotenkin ´väärin´. Lisäksi paksulla murteella puhuva henkilö koetaan helposti sellaiseksi, ettei häntä tarvitse ottaa kovin vakavasti. Heistä tulee koomisia hahmoja, vaikka kirjailija ei itse sitä haluaisi."
Nykyisin Siirilä miettiikin paljon tarkemmin, kenen kohdalla ja missä tarinassa murretta voi käyttää.
Esikoiskirjan eräässä novellissa kuvataan, kuinka murretta puhuvaa pohjoisen ihmistä mollataan pääkaupungissa:
"Kimmo, elä sano Hesa, sano Stadi. Niin net työkaverit miule aina kahavihuoneesa selevittävät ja vilikuttavat silimää toisilleen. (...) Helevetti, mie en ala näitä orjailemmaan. Miun häätyis kai olla niinko jotenki nöyrä, ko mie olen päässy mettästä tänne pääkaupunkiin hommiin."
Seuraavaksi Siirilältä ilmestyy Pohjois-Suomeen sijoittuva romaani. Se tulee ulos ilmeisesti jo syksyllä 2003.