Eteläafrikkalaisen J. M. Coetzeen (s.1940) omaelämäkerrallinen romaanisarja alkoi heltymättömästi.
Viisi vuotta sitten suomennettu Poikavuodet esitteli kotona hemmotellun mutta koulussa nöyristelevän Johnin. Kaksoiselämästä syntyy teeskentelyn taakka. Lapsen ainoa keino sen keventämiseksi on traaginen itsetehostus, näkymätön kapina "normaaliutta" vastaan ja muista ihmisistä eristyminen.
Nuoruudessa traagisesta lapsesta on kasvanut melodramaattinen nuori. Itsesäälin sijaan rivien välit ovat täynnä itseivaa. Tuoreen Nobel-kirjailijan pessimistinen ihmiskuva kattaa myös hänen omakuvansa.
Parikymppisen Johnin kokemus omasta erilaisuudesta ja sen aiheuttamista koettelemuksista on jalostunut taiteilijaihanteeksi.
Taiteilijat ovat leijonia inisevien hyttysten keskellä, John tuumii uhmakkaasti. Heitä koskettaa pyhä tuli, he kokevat hurmiota eikä heidän sisäisen elämänsä kuumetta saa sammuttaa edes naisen rakkaus. Runoja rustaavan Johnin ongelma on tietysti siinä, ettei hän ole vieläkään rohkea eikä tunne syvästi.
Häneltä puuttuvat suurten runoilijoiden kokemukset ja elämänjano. Hänen ahdistuksensa ei vaikuta Antonionin muodikkaiden elokuvien mannermaiselta angstilta vaan krooniselta päänsäryltä.
Kapkaupungissa matematiikanopiskelijana ja myöhemmin Englannissa, jossa hän laatii reikäkorttiohjelmia tietokonejätti IBM:lle, John pelkää luisuvansa porvarillisuuteen.
Aluksi hän syyttää kuin vanhasta muistista lähtökohtiaan.
Perheenjäsenet ovat mitäänsanomattomia maalaisia, kouluopetus Etelä-Afrikassa kehnoa ja yleinen ilmapiiri sielunelämälle vihamielinen.
Edes rotuerottelun epäoikeudenmukaisuus ei herätä hänessä kapinaa vaan laiskaa sosialismin ihannointia ja lannistavaa häpeää. Etelä-Afrikka on myös kätevä selitys sille, miksi John ei kykene sulautumaan Lontoon kulttuurielämään, vaan kärsii yksinäisyydestä.
Urbaanin nimettömyyden kuvauksena Nuoruus vetääkin vertoja Coetzeen tärkeälle esikuvalle, Dostojevskin Kirjoituksille kellarista. Sen huumori on mustaa ja osuvaa kuin Samuel Beckettin romaanissa Watt, josta John löytää uudenlaisen proosatyylin mahdollisuuden. Kolmanneksi varhaiseksi vaikuttajaksi paljastetaan Gustave Flaubert.
Poikavuosien muistettavimpia kuvia oli isän yksinäisyys, kun neuvoton äiti keskittyi onnettoman pojan holhoamiseen. Sarjan toisessa osassa Coetzee ruoskii säälittä haihattelijaa, joka ei osannut antaa vastarakkautta, vaan kuvitteli perheensä esteeksi itsensä ja korkeamman kutsumuksen välille.
Nuoruus ei ole niinkään yritys sovinnoksi vaan sovitukseksi, mutta se on myös paljon muuta.
Flaubert ymmärtsi, etteivät pelkät unelmat ole kovinkaan kiinnostavia. Rouva Bovary on merkittävä romaani siksi, että vasta Emman itsepetos tekee unelmoinnista uskottavaa ja todellista. "Minä olen Emma Bovary", kuten Flaubert myöhemmin täsmensi.
Ja Coetzee on samoin ehdoin John.
Johnin luonteenlaatu ei vaikuta ihailtavammalta kuin hänen arvostelukykynsä, tai Emman arvostelukyky. Mutta tahdoton huojuminen idealisoidun taiteilijaminän ja tunnekylmän maalaispojan välillä ei mitenkään laimenna Johnin kaipuun koskettavuutta ja perustavaa inhimillisyyttä. Pikemminkin päinvastoin.
Siksi Nuoruus antaa erään illuusiottoman vastauksen Erno Paasilinna avoimeksi jättämään kysymykseen: miten eletään sellainen elämä, josta syntyy kirjailija?
Samalla se myös valmentaa lukijaa Coetzeen kirjailijapolvelle ominaiseen käsitykseen fiktion olemuksesta - varsinkin episodi, johon liittyy Johnin tahditon päiväkirjamerkintä, kannattaa panna merkille.