Toisen maailmansodan jälkeen Suomen turvallisuusajattelua on hallinnut jurottaminen. Turvallisuus oli parhaimmillaan jos mikään ei muutu ja mitään ei tehdä. Viisaus ammennettiin menneisyydestä.
Suomen käynnistämä Ety-prosessin alkuvaihe 1970-luvulla oli poikkeus säännöstä. Uusi tulevaisuuteen tähtäävän aktiivisuuden ryöpsähdys elettiin 1990-luvulla kun Suomi irtautui YYA-sopimuksesta ja liittyi Etaan, Euroopan unioniin, Naton rauhankumppanuusohjelmaan, ja lopulta Emuunkin.
Silloin turvallisuuskäsitys ei perustunut muutoksen pelkoon eikä pelkkään seurailuun vaan itsenäiseen ajatteluun ja toimintaan. Ei oltu köyhiä eikä kipeitä, ja saatiin aikaan erilaisia asioita.
Viime vuosikymmenen luovan vaiheen jälkeen 2000-luvulla on palattu jurottamiseen. Turvallisuusajattelun päälinja on muutoksen torjunta, tapahtuipa muualla mitä tahansa. Politiikan pääteema on tarrautuminen vanhoihin sanoihin, vaikka niiden takana oleva todellisuus olisi kuinka muuttunut.
Kylmän sodan aikana politiikan valtavirtana oli "odota ja katso" -asenne. Kun ollaan ihan hiljaa, ehkä kukaan ei huomaa meitä ja kaikki menee sittenkin hyvin. Se oli niissä oloissa järkevä asenne ja toimi hyvin.
Aktivismi 1970-luvun alkupuolella ja 1990-luvulla olivat "ennakoi ja toimi"- hengen aikaa. Suomi haki uutta asemaa suuren muutoksen keskellä. Se ei ollut helppoa. Muutosvastarinta oli kova ja keskustelun kävi kovana. Kansallisen tason mielipide perustui kuitenkin samaan asenteeseen kuin " odota ja katso" - ajan passiivinen hiljaisuus.
Luova turvallisuuspolitiikka sai kansalaisten vastahakoisen tuen samoin perustein kuin passiivinen seurailu aikanaan. Ihmiset ajattelivat, että johdolla on varmaan hyvät perusteet, vaikka niistä syntyvät ratkaisut vähän hirvittäisivätkin niitä, jotka näkevät kokonaiskuvan vähän etäämmältä.
Neuvostopaineessa syntynyt ja silloin hyvin toiminut "odota ja katso" -ajattelu elää yhä, vaikka sen kaikki perusteet ovat murtuneet. Suomea ahdistaa turvallisuuspoliittinen jälkeenjääneisyys. Se tuottaa taipumuksen käyttää päätöksiin enemmän aikaa kuin ajatusta.
Sisimmässään suomalaiset ehkä sittenkin ymmärtävät, että suuret ympäristön muutokset vaativat täälläkin suuria päätöksiä. Vanha hidasteleva tottumus johtaa kuitenkin siihen, että päätökset halutaan lykätä siksi kunnes nähdään, millainen maailmasta tuli ja voidaan olettaa, että mikään ei enää muutu. Sellaista aikaa ei ole koskaan ollut eikä tule.
Tällainen synkeily selittää sen, miksi nykyistä turvallisuuspoliittista keskustelua hallitsee jurruttava tahmeus. Sitä sen sijaan on vaikea selittää, mistä tuli se hengen valo ja voima, jotka väliaikaisesti mursivat tämän pitkän linjan 1970-luvun alkupuolella.
Miksi Suomi, joka 1990-luvulla osasi ajatella itse ja toimia sen mukaan, on 2000-luvulla taas kuin isonveljen menettänyt neuvoton pikkuveli.
Perusselitys on varmaankin Venäjä, joka kantaa Neuvostoliiton perintöä sekä kansainoikeudellisesti että kansanpsykologisesti. Sen vanha hahmo on jättänyt kansakunnan sieluun niin syvän muistijäljen, että tilanteen uusi rakenne ei näy.
Tietenkin Venäjä on edelleen Suomen kannalta iso tekijä, mutta se ei enää ole turvallisuuspolitiikan päämotiivi eikä rajoittava reunaehto vaan yksi politiikan monista kohteista.
Kylmän sodan aikana Suomen Neuvostoliitto-politiikan perustana oli varautuminen poliittisen ja ehkä sotilaallisenkin paineen kestämiseen. Nyt Suomen Venäjän-politiikka kasvaa läntisen identiteettimme ja Euroopan unionin luomalta pohjalta.
Venäjä ei enää ole hyökkäysasemissa Länsi-Euroopan suuntaan. Se on syvemmällä lännen sotilaallisessa puolustusliitossa kuin Suomi. Naton ja Venäjän neuvostosta voi vielä kehittyä samanlainen Euroopan turvallisuuden keskuspaikka kuin Etyk oli ennen.
On vain kaksi eroa. Sillä on voimaa. Ja Suomi ei ole mukana.
Nimenomaan silloin kun kansainvälisen politiikan tilannekartta kääntyy tällä tavalla ylösalaisin, "odota ja katso" on epävarmuuden maksimointia. Juuri silloin on "ennakoi ja toimi" -henkisen turvallisuuspolitiikan aika.
Joka päivä lähenee se hetki, jolloin Euroopan unionin jäsenyys ja osallisuus sen turvallisuus- ja ulkopolitiikkaan tarkoittavat myös yhteistä puolustusta. Silloin on epäoleellista hiuksenhalkomista kiistellä siitä, onko se nimeltään Nato, EU:n puolustusydin tai vaikka WEU.
Toisessa maailmansodassa ja kylmässä sodassa Suomi ei arkaillut Ruotsin selän takana. Ruotsi pikemminkin lymyili muiden suojassa. Miksi Ruotsin esimerkki nyt äkkiä olisikin ylivoimaista viisautta? Jos mallia halutaan, miten olisi Tanska tai Viro?
Nykyisin länsieurooppalaisen maan luontaisiin tuntomerkkeihin alkaa kuulua jäsenyys sekä unionissa että Natossa. Jos tämä oletusarvo ei toteudu, siihen täytyy olla jokin erityinen syy, joka olisi hyvä osata selittää niin, että muutkin sen ymmärtävät.
Kylmän sodan aikana suomalaiset joutuivat aina selittämään ja puolustelemaan monisanaisesti, miten asemamme ei oikeastaan ole yhtään sellainen, miltä se ulkopuolisen silmissä ehkä näyttää.
Siihen tarvittiin pitkä litania mutkikkaita selityksiä, joihin itsekin oli vähän vaikea uskoa. Suomi oli selittelijöiden valtakunta.
Viime vuosikymmenellä Suomi osasi omalla toiminnallaan lähettää kansainväliseen yhteisöön signaalit, jotka ilman eri selitystä kertoivat, millainen maa Suomi on ja missä se seisoo.
Miksi nyt pyrimme ehdoin tahdoin takaisin asemaan, josta kertovia signaaleja ja viestejä on selitettävä monisanaisesti todistelulla, jonka onnistumisen ennuste on huono.
Mitä järkeä on käyttäytyä kuin erikoistapaus, jos ei ole sitä. Turvallisuuspoliittisen selittelyn aika on mennyt. On ajattelun aika.