Väsynyttä. Erittäin väsynyttä.
Se on ensimmäinen ajatus, joka nousi mieleen uutisesta, jossa kerrottiin tikkurilaisen seurakunnan lähtevän yhdessä Vantaan seurakuntien perheasiainneuvottelukeskuksen edustajien kanssa erotiikka-alan messuille. Sinällään seksimessuissa ei ole mitään ihmeellistä.
Messut siinä missä muutkin messut.
Ymmärrettävää sekin, että tämänkin kirkko perustelee sillä, että kirkon on mentävä sinne, missä ihmiset ovat. Kansan pariin jalkautumisesta kirkolla ja seurakunnilla onkin vino pino hyviä esimerkkejä.
On tultu ryminällä alas kirkontorneista ja tavattu tavallista kansaa ja etsitty erilaisia ja uusia toimintamalleja. On puhuttu kipuillen, mutta rohkeasti sellaisistakin asioista, joista tähän asti on vaiettu.
Sitä tietä on syytä jatkaa eteenpäin.
Siltikin herää kysymys, miksi juuri erotiikka-alan messuille? Mikä on yksittäisen seurakunnan osaston ja sitä kautta koko evankelisluterilaisen kirkon rooli siellä?
Ovatko seurakunnan työntekijät juhlistamassa siellä pornon ilosanomaa ja sen hyvää tekevää vaikutusta ihmisen seksuaalisuudelle ja parisuhteelle?
Kannustavatko perheasianneuvottelukeskuksen koulutetut terapeutit pariskuntia hankkimaan aina vain avoimempia ja lihallisempia iloja pariskuntien keskinäisen intiimielämän parantamiseksi?
Vai ajattelevatko kirkon työntekijät, että siellä samalla, kun esiintymislavalla esitellään ihmisen genitaalialueita kaikin mahdollisin ja mahdottomin tavoin, käydään myös keskustelua uskonasioita ja ihmissielun herkistä virityksistä?
Että juuri seksimessuilla pariskunnat rohkaistuvat käsittelemään oman parisuhteensa tai jopa seksielämänsä kiemuroita?
Jos näin on, tilaisuus on onnistunut ja todellinen kohtaaminen on tapahtunut. Silloin pyörrän kaikki onnettoman vanhanaikaiset ennakkoluuloni oitis.
Jotenkin ajatus kirkosta esittelemässä omaa toimintaansa seksimessujen esiintymislavan vieressä kuulostaa vain siltä, että nyt on mielikuvitus loppunut kesken kaiken. Eikö mitään muuta paikkaa enää keksitty, jotta saataisiin enemmän julkisuutta ja enemmän keskustelua ja tiettyjen piirien ärsyttämistä?
Ei voi välttyä myöskään ajatukselta, että jääkö kirkolle loppupeleissä käteen vain sormenheristäjän rooli, haluttiinpa sitä tai ei. So, so, ei saa tehdä näin, vaan tehkää näin ja muistakaa kunnioittaa itseänne ja toista!
Niin tai näin, seksimessut ovat kirkon työntekijälle vaativa paikka, aivan kuten arkkipiispa Kari Mäkinen Ylen haastattelussa totesi.
Kallion seurakunnan kirkkoherra Teemu Laajasalo totesi Kotimaa24 -verkkolehdessä, että seksistä puhuminen vie ”kirkosta kaiken hapen”. Laajasalo on asiassa aivan oikeassa.
Tuntuu, että kirkon (julkiset) seksipuheet jakautuvat kahteen äärilaitaan.
Osalle se on asia, jossa on otettava seksipoliisin rooli. Heille ihmisen seksuaalisuus on näyttää olevan tuomittavaa ja paheksuttavaa. On normit, joita ei pidä ylittää.
Sitten on se toinen ryhmä, jolle seksistä on tullut itsetarkoitus. Seksipuhetta seksipuheen vuoksi. Vähän kuin teini-iässä, kun se on niin jännää ja kiellettyä.
Keskitien löytäminen tässäkään asiassa ei olisi pahitteeksi.
Siinä, että kirkko haluaa puhua seksistä ja kohdata myös seksiviihteen tuottajia ja kuluttajia, ei ole mitään pahaa. Päinvastoin.
Kun nämä kaksi maailmaa kohtaisivat toisensa, siitä voisi avautua monen monta kipeää ja kepeää näkökulmaa seksuaalisuuteen ja sen monivivahteiseen maailmaan.
Tällaisille tapaamisille lienee kuitenkin olemassa paljon armollisempia paikkoja kuin seksimessut.
Jääkö kirkolle loppupeleissä käteen vain sormenheristäjän rooli, haluttiinpa sitä tai ei.