Laaja on Venäjänmaa ja Rasputinin Siperia. Vastaavaa eeppistä ajatuksenjuoksua huokuu myös Einojuhani Rautavaaran uusi Rasputin-ooppera.
Säveltäjä-libretistin voi kuvitella istahtaneen joskus keväällä jäittenlähdön aikaan Nevan rantapuiston penkille katselemaan virran tuomaa ja viemää.
Sitten nuottikynä alkoi piirtää: 2 640 tahtia melodioita, rytmejä ja harmonioita historiallis-kuvitteelliseen vaakasuoraan. Muodeista ja virtauksista viis.
Tosiasiassa oopperaan johtanut näky tuli Rautavaaralle helsinkiläisessä kirjakaupassa Rasputin-elämäkertoihin törmätessä.
Tuonpuoleisiin mieltynyt mies piti tapausta merkkinä.
Rasputin-ooppera toteuttaa yhden illan Iijoki-sarjaa keisarillisesta Pietarista. Se on suuri näky ja tunnetila; maailma, joka piirtää itse rajansa. Tosin fiktiivisyyttä oopperassa ilmenee enemmän kuin Päätalossa.
Rasputin ei myöskään ruoki muodollista analyysiä. Asiat käyvät tapahtumien hitaassa vauhdissa enemmän kuin selviksi.
Loppumattomana häivähdysten ja melodioiden ohimarssina katselemme vallanpitäjien puolelta suurin piirtein samaa aikaa ja maailmaa, jota emigranttinaiset haluavat ylläpitää Rautavaaran hiukan eri lailla todellisuuspohjaisessa Auringon talo -kamarioopperassa.
Ensi kuulemalta Rasputinia ei voi pitää Rautavaaran oopperatuotannon kruununa - Auringon talo (1990) ja Aleksis Kivi (1995-1996) tuntuvat äkkiseltään onnistuneemmilta - mutta ammattinsa säveltäjä yhä taitaa.
Ensi kuussa 75-vuotispäiviään viettävä Rautavaara tekee mitä haluaa. Hänen ei tarvitse pelätä edes taidemusiikkipiireissä perinteisesti kavahdettua viihteellisyyden leimaa.
Säveltäjä onkin vapaasti liittänyt oopperansa partituuriin mustalaismusiikkia ja kansanmusiikkimaista ilmaisua omasta aikaisemmasta tuotannostaan (Vigilia) peräisin olevien postmodernien lainausten lisäksi.
Oopperan ensimmäinen näytös harhauttaa luulemaan, että Rasputinin persoonaan liittyvää monimutkaista vyyhteä lähdettäisiin oopperassa purkamaan kekseliään empaattisesti tsaariperheen kautta.
Nimenomaan siten, että pääosaan nousisi keisarinnan neuvottomuus ja pohjaton tuska kruununperijä Aleksein verenvuototaudin pahetessa.
Asetelmassahan on yleisinhimillistä jumalansynnyttäjän ikonia. Äiti varsin hyvin tietää, ainakin tuntee sydämessään, miten loppu kirjoitetaan. Antaisiko hän siitä huolimatta periksi periksi!
Pääosan ottaa sillä siunaamalla puhdas äidinrakkaus, ei niinkään historiallinen katsanto, jonka tunnemme koulukirjoista.
Rasputinkaan ei näyttäydy oopperassa heti irstailijana, juonittelijana ja vallan anastajana. Pikemminkin jumalallisena ilmestyksenä ja uskottavana hyväntekijänä.
Sitä hän on keisarinnalle loppuun asti, vaikka hovi ja osa Venäjän kansasta reagoivatkin toisin.
"Että lapsen henki on tuon miehen käsissä, sen kyllä tiedän, kunpa lapset ainakin varjeltuisivat...", Aleksandra Fjodorovna laulaa lopun hienossa aariassa kohtalon painaessa "kauheana, suunnattomana ja mustana" hänen päänsä päällä.
Vaikka oopperassa toimitaan suurelta osin kuvitteellisesti, Rautavaara ei ole raaskinut ruksata yli suurinta osaa Rasputiniin liittyneestä historiallis-poliittisesta kärhämöinnistä ja suorastaan korpelalaisesta hlyst-uskonlahkon seksistä.
Hän päin vastoin ryhtyy tätä kaikkea kuvittamaan ja säestämään, minkä vuoksi ooppera liiankin vahvasti nojautuu Rasputinin väkevän näyttämöhahmon varaan muiden mahdollisten polkujen kustannuksella.
Vaikka edellä mainitut tsaariperheen kipeät tunnot välillä ja lopussa tietysti palaavat, ne eivät riitä muodostamaan oopperalle syvää sisäistä kehystä.
Kovin korkealle ohjaaja Vilppu Kiljusen pitkässä ansioluettelossa en Rasputinia sijoittaisi siitä huolimatta, että ohjaus on teokselle uskollinen vanhakantaisuuteen saakka.
Lavastuksissa on pyritty ja päästy modernimpaankin näyttävyyteen, mutta muilta osin tulkitsin koko ylöspanon niin, että säveltäjän Rasputin-näyt ja basso Matti Salmisen mahtipersoona ovat määränneet dramaturgiaa enemmän kuin teatteritaiteellinen järkevyys.
Joukkokohtaukset muun muassa ovat aika väkinäisiä kokoontumisia, ja jopa Rasputinin murhasta onnistutaan viimein tekemään hösläävä antikliimaksi.
Muutamat mukaan sirotellut 1990-lukulaiset irrottelut, esimerkiksi änkyttävän Jumalan hullun Mitja-hahmon muodossa, muuttuvat piristyksen sijasta päälleliimauksiksi, vaikka yleisö niille helposti hörähteleekin.
Matti Salminen saa siis laulaa ehkä enemmän kuin koskaan yhden illan aikana. Rasputinin rooli on merkittävä hänen koko uraansakin ajatellen.
Tuskin Salmiselle enempää suuria oopperoita kirjoitellaan, joten "kuningasbasso" halusi tietysti ottaa Rasputinista laulullisesti kaiken irti.
Vaikka hänen munkinhahmonsa monissa kohdin viittasi pikemminkin Sherwoodin metsiin kuin nälkäiseen Siperiaan, Salminen onnistui loppujen lopuksi hyvin Rasputinin ympärille kietoutuvan mystiikan synnyttämisessä.
Auktoriteetti kasvoi jo pelkästä äänen jylystä.
Rasputinin lisäksi Nevan pinnan rikkovaa luonteikkuutta syntyi myös keisarinnan ja tsaarin henkilöhahmojen ympärille.
Jorma Hynninen (tsaari Nikolai) ja Lilli Paasikivi (keisarinna Aleksandra "Alix" Fjodorovna) eivät jääneet Salmisen varjoon.
Paasikiven mezzosopraanon usein kehuttu jalosointisuus pääsi nyt juuri oikeaan kontekstiin. Niin ikään oli ilo panna merkille, ettei Jorma Hynnisen puoleksi eläkeläisenä tosiaankaan tarvitse sirotella tuhkaa päällensä.
Hynnisen baritoni soi paremmin kuin aikoihin, vapautuneen luontevasti ja kertovasti.
Muut henkilöhahmot saavat Rasputinissa pyöriä näyttämön laidoilla enemmän tai vähemmän joutavissa asetelmissa.
Tenori Jyrki Anttilalle (Felix Jusupov) on varsinkin oopperan loppuun siunaantunut rekisterin suhteen aika epäkiitollista laulettavaa.
Anttila silti lisäsi tärkeän lisädimension oopperan henkilögalleriaan. Jusupov vaikutti sopivan hauraalta pyrinnöissään ja kulissi-ihmissuhteessaan.
Yleisellä tasolla Rasputinin musiikkia voisi kutsua vaikka slaavilaiseksi "minimalismiksi", ellei se samalla olisi niin romanttisen täyttä.
Orkesteriväreihinsä, joita kapellimestari Mikko Franck ja oopperaorkesteri toteuttivat uskollisesti, Rautavaara näyttää lumoutuneen itsekin.
Siellä ne pyörivät montussa sievästi päällekkäin ja lomittain tulematta kovin aktiivisesti katsoja-kuulijaa liki.
Säveltäjän selityksen mukaan partituuri pohjautuu kerrokselliseen avausmotiiviin, jonka pohjalta kaikki lähtee "itseorganisoitumaan". Ehkä parempi sana tässä yhteydessä voisi olla itsekelautumaan.
Kirpeätkin soinnit ovat häivähdyksiä samassa Rautavaara-kaleidoskoopin pääputkessa. Sen toisesta päästä katsottuna näkyvät Rasputin ja keisarillinen perhe pulassa, kun taas toisesta loppupäästä pilkistävät veri, kuolema ja bolshevikkien vallankumousliput.