Lähetin sähköpostia vuosien takaiselle tuttavalleni Tokioon:
”Voisitko ystävällisesti katsoa oheisen karttalinkin ja varmistaa, meneekö valtatie 246 tässä kohtaa korotetun moottoritien alla? Selvittelen, mitä hätäpoistumistietä Aomame-neiti laskeutui rinnakkaistodellisuuteen.
Vastauksella ei ole tulipalokiire, kunhan nyt mahdollisimman nopeasti.”
En välittänyt vaikka viestini oli outo. Sillä olin huomaamattani menossa sekaisin, kohtuu järkevän maineessa kulkeva ihminen.
Tolkku oli lähdössä tuiki tavallisen esineen vuoksi. Niitä myydään laillisesti kaupassa ja lainataan kirjastosta. Romaanin.
Olin lukenut – en vaan päättömästi ahminut – japanilaisen kirjailijan Haruki Murakamin teosta 1Q84.
Lukiessani olin näpytellyt kannettavaani, jonka näytöltä pystyi internetin karttapalveluiden avulla seuraamaan päähenkilöiden liikkeitä Tokiossa.
Sellaisessa ei ole tolkkua, koska kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1984 ja henkilöt olivat täydellisesti kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Sepitehahmoja kaukana todellisuudesta.
Lukemisnautintokin kärsi. Viisi senttiä paksun romaanin ja pari kiloa painavan tietokoneen kanssa keppurointi muistuttaa anatolialaista rasvapainia. Jompikumpi on jatkuvasti lipsahtamassa käsistä lattialle.
Kokeilin kartta ja kirja -lukemista sängyllä maaten. Se oli ahdistavaa. Vuorollaan joko kirja tai kone liukui painamaan kurkkutorvea. Lukemisesta lähti henkitoreissaan korisemisen ääni.
Muutamana viime vuotena Haruki Murakami (1949) on pystyttänyt kerronnallisen leirinsä päähäni, ilman että minulta olisi paljon lupaa kysytty.
Sellaiseen pystyy vain suuri taide, lohduttaudun. Murakamin suomennetut teokset kuten Norwegian Wood, Kafka rannalla ja Suuri lammasseikkailu ovat olleet ällistyttävä kokemus.
Tiedän miltä tuntuu yläasteen teinistä, joka intoilee Harry Potterista tai jo eläkkeelle siirtyneestä rakennusinsinööristä, jonka päivän kohokohta on ottaa tottunein elein olohuoneen hyllystä Kalle Päätalo.
Vanha tuttavani Tokiosta vastasi sähköpostiin ja lupasi hieman selvitellä, missä ramppi sijaitsee – vai sijaitseeko missään.
Hän tuntui tajuavan Murakamiin kajahtamisen. Tuttava kertoi, millainen ruuhka eräässä Shibuyan kirjakaupassa oli ollut, kun siellä oli myyty kirjailijan uutta teosta satoihin ojennettuihin käsiin.
Loppuun hän säästi tiedon, että uusi kirja muuten sijoittuu Tokion lisäksi Hämeenlinnaan. Päähenkilö Tsukuru Tazaki päätyy Suomeen etsiessään kouluaikaisia ystäviään.
Muistelin Murakamin käyneen jolloinkin Mukkulan kirjailijakokouksessa Lahdessa, joten kyllä hän maaston tuntee.
Jossakin vaiheessa siis urakoisin Hämeenlinnan karttaa.
Murakamissa viehättää hänen tapansa yhdistää realismia ja maagisuutta. Lopputuloksena ei ole tuonpuoleiseksi temmellykseksi vieraantunut yliluonnollisuus, vaan ihan muu.
Ilmakoteloita kutovat kymmenen sentin korkuiset keijut tai rinnakkaismaailmat, joissa silvotaan kissantappajia ja harrastetaan seksiä saattavat kylmiltään kuulostaa typeriltä.
Mutta kun mukana on maaginen ulottuvuus, arkiset tapaukset kuten rekka-autoon liftaaminen, lemmikin katoaminen, vaatteiden haku pesulasta saavat tenhoavaa syvyyttä.
Ihminen on lopulta mitätön tekijä mahtavassa ajan koneistossa, vaikka toisinaan pienessä on sitkeää voimaa. En osaa tuon paremmin sanoa.
Sähköposti kilahti. Viesti Tokiosta. Linkistä avautui kaupunkia halkova moottoritie. Jahuu! Kuvaa zoomaamalla sai näkyviin levikkeen, josta Aomame lähti seikkailuun.
Korkokengissä, minihameessa, käsilaukussaan neulanterävä jääpiikki.