Pariisi Sitten Marcel Duchampin Pisuaarin ja Pullonkuivaustelineen, 1914, alkaen, ei taide ole ollut entisensä, eivät myöskään jokapäiväiset esineet.
Dadaismi ja surrealismi kieputtelivat niitä vaikka miten. Mutta kukaan ei ole antanut niille niin uutta, hassua mutta arvokasta elämää kuin belgialainen René Magritte (1898-1967).
Magritte sai opetusta öljymaalauksessa jo kaksitoistavuotiaasta lähtien. Hän kokeili monenlaisia suuntauksia kunnes näki 1923 mustavalkoisen valokuvan Giorgio de Chiricon maalauksesta Rakkauslaulu. Se myllersi hänet. Että esineet voivat kohdata toisensa ihan merkillisessä paikassa, pieni kapine voi kasvaa valtavaksi ja valtava kutistua pieneksi!
Magritte asui kaksi ratkaisevaa vuotta, 1927-29, Pariisissa ja tutustui surrealisteihin, muuten eli miltei koko ikänsä Brysselissä, missä hänen ympärilleen kerääntyi surrealistiryhmä.
Pariisin suurnäyttelyssä on komea joukko hänen tärkeimpiä maalauksiaan haavoittuneesta kipsipäästä puiden välissä ratsastavaan naiseen.
Onko maalauksessa
piippu vai ei
Dali, Delvaux, Tanguy, Mirò, Ernst... Magritte eroaa muista surrealisteista siinä, että hän kuvaa nimenomaan kaikille tuttuja juttuja uudessa valossa eikä rajoitu yhteen kahteen jekkuun, niitä tuntuu olevan aivan loputtomasti.
Milloin hän leikkii sanoilla: tarkkaan maalatun piipun tai omenan alla lukee Tämä ei ole piippu, Tämä ei ole omena. Tai Unien avaimessa kassin kuvan vieressä on sana taivas, linkkuveitsen vieressä lintu, lehti taas on pöytä.
Kehystetty juustonkuvan alla lukee Tämä on juustopala, sopivan kypsän näköinen muuten, ja taulu on sijoitettu oikean lasisen juustokuvun alle.
Peili ei heijastakaan miehen kasvoja vaan toistaa hänet takaa nähtyä. Lumousta auttaa tietysti se, että kaikki on valokuvantarkasti maalattu, näyttää todelta.
Niin myös harmaan kauden kuvat, kuin tulivuoresta purkautuneen laavan tummentama koko näkymä.
Ihmeellinen pilvi
juomalasissa
Hauskimmissa teoksissa paljaat jalat ovatkin nahkakengät, vai onko se nyt päin vastoin, nahkakengät ovat paljaat jalat.
Lisää hurjaa: nainen on pilkottu kappaleiksi ja palaset kehystetty. Tai omakuva jossa Magrittella on neljä kättä, niin ehtii samalla ahmia ruokaa ja kaataa viiniä.
Pilvet ovat mitä ihmeellisemmät. Milloin yksi suuri on asettunut laakeaan juomalasiin, milloin se saa linnun tai purjelaivan hahmon.
Uhkeissa suurissa tummissa yökuvissa palaa lyhty talon edessä, ikkunoista loistaa valoa, sinisellä taivaalla ajelehtii poutapilviä. Hetkinen, mitä tässä on kummaa?
Kun Margritte joskus maalasi ihan tavallisia pilviä, ei katsoja ole uskoa silmiään, tuntuu että hän narraa.
Kepposia ei aina tajuakaan heti: Lumihuippuisen vuoren harja onkin linnun muotoinen. Maalaustelineellä oleva kuva jatkuu suoraan luotoon.
Kaupungin taivaalta sataa knallipäisiä miehiä. Mitä järkeä siinä on? Ei kai mitään, riittää että maalaus on hämmentävä ja kaunis. Magritte muuten pukeutui itse yhtä elegantisti kuin nuo herrat jotka toistuvat useissa kuvissa.
Mitä järkeä, ja mitä hän tarkoitti - ja nimet, jos niistä jotain aukeaisi?
Turhia kysymyksiä, sanoo mestari. Nimistä ei ole apua, eivät ne mitään selitä, ne keksittiin yleensä jälkeenpäin surrealistiporukan voimin. Turha yrittää avata verhoa.
Verhoja ja verhottuja hän maalasikin usein - tulisiko jotain sieltä, että äiti yritti monesti itsemurhaa, hyppäsi vihdoin jokeen Renén ollessa 14-vuotias, ja ruumis oli peitetty verholla kun poika sen näki. Mutta tämä on psykologiaa ja mestarimme inhosi sitä.
Luonto ei enää ennallaan
Repliikkejäkin Magrittelta syntyi, kuten maalaispoika Renoir'n tapaan, hempeästi, lukemattomin sävyin, soittaa viulua, sylissä jalkojen välissä seisoo pikkuruinen ballerina.
Entä tulkinnat Davidin ja Gérardin muotokuvista Madame Récamier, joissa kuuluisan daamin tilalla on puinen ruumisarkku.
Totta, Madame oli kuollut jo118 vuotta aiemmin. Vaan uuden ulottuvuuden saa Magritten musta pronssiversio Davidin taulusta; kanapee, lamppu ja jakkara ovat luonnollisen kokoisia pikimustia esineitä. Installaatiota hallitsee raskas soffalla lepäävä arkku, ja teos valmistui vain pari kuukautta ennen Magritten kuolemaa. Olisiko ovela mestari ajatellut itseäänkin?
Magritte puolestaan on vaikuttanut paljon mainos- ja pop-taiteeseen.
Ja meille muille luontokaan ei ole enää ennallaan, kävely metsässä on nyt jännittävää, samoin pilvien tähyileminen, niin myös omenan popsiminen. Onko se omena vai ei?
Samalla Magritte kehottaa järkeilemään vähemmän ja ihastelemaan enemmän elämässä.
Magritte, Jeu de Paume, Pariisi, 9.6. saakka.