Oli kuuma ja helteinen kesäpäivä 1970-luvun alkupuolella. Päätimme parin ystäväni kanssa mennä ihan maantielle saakka pyöräilemään. Kotikankaalta maantielle oli matkaa noin 200 metriä.Se oli jonkinlaisen turvallisuusrajan ylittämistä, sillä kotipiha tuntui aina niin turvalliselta, kolmen koivun syleilemältä pihalta.
Menimme aluksi meidän maitolaiturille istuskelemaan. Käsissämme meillä oli ruutupaperiset paperilappuset, johin kirjoittelimme harvakseltaan ohiajavien autojen rekkareita ylös; ajattelimme niillä olevan käyttöä salapoliisityössämme. Olin lukenut suuren määrän Enid Blaytonin SOS-kirjasarjaa ja vanhanpuolen vintillä pidimme säännöllisesti omia SOS-kokouksiamme. Ilmassa oli mielestämme jotain salaperäistä seikkailun tuntua.
Autojen odottelu kyllästytti, joten päätimme lähteä rossailemaan maantietä pitkin. Minulla oli punainen Jupiter-nuorisopyörä ja toisella ystävistäni uusi punainen Jopo, jota hän juuri ja juuri ylsi ajamaan penkiltä. Kolmannella oli normaali naisten pyörä, jota hän polki seisaaltaan. Ohitimme Raatosuon reunassa olevan Vittasuon tienhaaran ja kurvailimme välilllä ojan toiseltakin puolelta, sillä siinä meni paksusti tallattu vanha lehmipolku. Kullerot kukkivat jo ojanpientaareella ja jokirannasta oli menneellä viikolla löytynyt uusi hyvä Kielopaikka, josta ei kannattanut kaikille huudella.
Lähestyimme Seppäsen tiehaaraa, kun kuulimme , että vastaan on tulossa auto.
Ystäväni huusi: Autto tullee! Pysähdyimme sievästi tien reunaan vanhan sirkkelöintipaikan luo odottelemaan.
Mutta millainen auto sieltä tuleekaan. Sehän on kaksivärinen; sinivalkoinen ja katolla vielä lamput. Katsoimme ihmetystä silmät ammollaan. Auto suhahti ohitseja joku meistä huomasi,että sehän oli poliisiauto. Voi ei; äkkiä siltä seisomalta hyppäsimme hädissämme pyöriimme ja poljimme kukainenkin kotiin märy kurkussa, kyyneleitä valuen. " Äiti, tiellä näky polliisiauto!!!"