Hannu ja Sakke pyysivät mukaansa laskettelemaan Konttaisen koskemattomille rinteille. Silloin neljä vuotta sitten lunta oli tullut niin paljon, ettei Rukasta pohjoiseen sijaitsevan vaaran kutsua olisi voinut vastustaa.
Työnantaja pelasti kuitenkin henkeni.
Kiroilin ja naputtelin pikku-uutisia Kuusamon ympäristölautakunnan kokouksesta, kun kaverit nousivat lumikengillä vaaran laelle. Oli keskiviikko ja lehden ilmestymispäivän aatto. Tunkkaisessa toimituksessa kuvittelin, kuinka Hannu ja Sakke nostivat sukset olaltaan, juttelivat elämä on ihanaa -juttuja ja hyppäsivät pehmeän lumen harjalle. Vapauteen.
Konttainen on yhä Kuusamon kaunein vaara. Sen rinteillä kasvaa synkkää kuusimetsää paitsi lounaassa, jossa on suksimiehen mentäviä aukkoja. Villeillä rinteillä ei ole vaarallisen jyrkkiä kohtia, rotkoja tai kiviä.
Lumi oli vyörynyt joskus ennenkin, mutta ei niin pahasti, että sitä olisi osannut pelätä.
Vaara on vapaalaskijalle kuin napajää Dominick Arduinille.
Suomalais-ranskalainen seikkailija on ollut kadoksissa kuukauden päivät. Arduinista ei silti ole tehty unelmiaan toteuttavaa sankaria. Hannusta ja Sakesta tehtiin, ja syystä.
Myös heidän laskettelumatkastaan tuli valtakunnallinen uutinen. Tuona synkkänä torstaiaamuna televisio kertoi lumivyörystä, joka hautasi yhden laskettelijan ja loukkasi vakavasti toista.
Kumpi on kumpi, ajattelin koko aamun ja itkin.
Molemmat tunsin jo pienenä lapsena. Hannu oli se kiltti isopoika, joka Hyrynsalmella antoi NHL-pelaajakortteja jopa sellaiselle mitättömälle pikkunappulalle kuin minä. Oikea idolityyppi.
Liikunnanopettaja, maratoonari, raitis. Sellainen kuin vain hyvä mies voi olla.
Saken kanssa oli painittu heti kun tavattiin. Se oli ystävyyttä ensisilmäyksellä. Oli laskettu koskea yhdessä vuotavalla puuveneellä ja ammuttu luvatta lokkeja ja luvalla teeriä.
Kun puhelin soi, en tiennyt, uskaltaisiko siihen vastata. Vastasin kuitenkin. Itkuinen ääni kertoi, että Hannu oli kuollut ja Sakke virunut koko yön pakkasessa pahasti haavoittuneena. Jalka oli melkein irtipoikki ja päänahka kuoriutunut.
Siinä samassa molemmat olivat sankareita lehdissä, kaduilla ja kuppiloissa. Niin pitikin. Ei sellaisesta voi syyttää, jos liikkuu luonnossa jokamiehenoikeuden turvin.
Mutta mitä tapahtui Arduinille? Kun seikkailija katosi, toimittajat ja jopa Finlandia-palkittu kirjailija Pirkko Saisio alkoivat moittia extreme-urheilijoita.
Dominick Arduinin piti olla ensimmäinen naisseikkailija, joka saavuttaa yksin Pohjoisnavan. Hän hiihti kohti unelmaansa ihailtavan sinnikkäästi. Arduinilla oli vain yksi vika: hän oli nainen. Siksi hänestä ei tullut Kolumbusta vaan hullunrohkea jääräpää.
Onnettomuudet ovat yksittäisiä, ja pelastustöihin palaa yhteiskunnan varoja. Sitä vartenhan ne varat on meiltä kerätty.
Kaikki me odotamme, että puupaa-auto pelastaa meidät palavasta talosta. Jopa kissoja haetaan puusta. Mutta kurja Arduin tuhlaa kuulemma rahojamme.
Mikä on oikeaa ja mikä väärää ulkoilua tai retkeilyä? Se joka osaa vastata, heittäköön ensimmäisen kiven.
Arduinilla oli vain
yksi vika: hän oli nainen. Siksi hänestä ei tullut
Kolumbusta vaan
hullunrohkea jääräpää.