"Se oli vaarallista ", sanoo kiiminkiläinen majuri evp. Kari Hilden. "Ei ollut päivää, jolloin ei olisi kuulunut laukaustenvaihtoa," kertaa entinen YK-sotilas kokemuksiaan Libanonissa.
Hilden palveli Unifil-joukoissa suomalaispataljoonan viestipäällikkönä 1992--1993. Vaarallisia läheltä piti -tapauksia oli paljon. Yksi niistä osui myös Hildenin kohdalle. Pataljoonassa pidettiin aamukatsausta, kun raskas kranaatti iskeytyi 50 metrin päähän esikunta-alueesta lähelle vartiokoppia. "Vartiomiehellä oli sen verran hyvää onnea, että sirpalesuihku meni hänen ylä- ja alapuoleltaan", Hilden sanoo.
Kukaan ei loukkaantunut iskussa. Suomalaisilla YK-sotilailla kävi mäihä. YK-sotilaiden oli koko ajan oltava varppeillaan. "Aina ei tiennyt, kuka milloinkin haluaa mihinkin suuntaan ampua. Useimmiten kun liikkui alueella YK-vaatteet päällä, vaaratilannetta ei syntynyt. Kun oltiin omilla vartioasemilla, koskaan ei tiennyt mitä tapahtuu."
Yksikään YK-sotilas ei kuollut Hildenin palvelusaikana Libanonissa. Laukaustenvaihtoa tapahtui kuitenkin aika ajoin Hizbollahin ja fidzhiläisten YK-miesten välillä. Kahakat käytiin pääasiassa Hizbollahin ja Israelin tukeman Etelä-Libanonin armeijan (SLA) välillä. Pääasiassa kristityistä koostuva SLA operoi Etelä-Libanonin puskurivyöhykkeellä, jonka Israel perusti estääkseen sissien iskut.
Unifililla oli vähän väkeä laajalla alueella. Unifilin tehtävänä oli muun muassa valvoa tilannetta ja estää taistelujen puhkeaminen uudelleen. Mutta joukkojen varustus oli aivan liian vähäinen, että ne olisivat pystyneet estämään osapuolia taistelemaan keskenään. Israel suhtautui nihkeästi YK:n joukkoihin Libanonissa, kertoo Hilden.
Israel toivoi, että YK-joukot olisivat olleet niin voimakkaita, että ne olisivat pystyneet estämään iskut israelilaiskohteisiin. Siksi Hilden ymmärtää hyvin israelilaisten vaatimusta, että Etelä-Libanoniin kenties lähettävät kansainväliset joukot ovat niin vahvoja, että ne varmasti pystyvät täyttämään tehtävänsä: pitämään rauhaa Israelin ja Libanonin rajalla.