Se oli sitten siinä. Kauan se kesti ja oli liian hyvää ollakseen totta. Näin voidaan sanoa suomalaisesta työelämän menestystarinasta. Tuhannen taalan paikka on miettiä, onko menestystarinalle luvassa jatkoa.
Työelämä on niin suurten murrosten edessä, että näköala kauhistuttaa. Lapsille ei voi luvata, että tulevaisuuden työelämä tarjoaa turvaa ja olisi helpompaa kuin vanhemmilla.
Vastapainon äskettäin julkaisema suomalaista työelämää analysoiva puheenvuorokirja Yksin sovittu raamittaa työelämän tilan ja kansainvälisen murroksen julmasti paikalleen.
Vaikka suuret ikäluokat jättävät jälkeensä vauraan maan, ovat ehdot nuorempien ja pienempien ikäluokkien kohdalla peruuttamattomasti muuttuneet. Eikä muutos valitettavasti ole parempaan.
Pahimmassa tapauksessa työelämässä ja työehdoissa palataan 1960-luvulle, jolloin työt ja työsuhteet olivat pätkätöitä ja säännöllisen epäsäännöllisiä kausitöitä.
Kotoisen työelämän säännösten rapautuessa ja työsuhteiden epätyypillistyessä globaalit markkinat koettelevat uskoa suomalaiseen osaamiseen ja kilpailukyvyn kaikkivoipaisuuteen. Osaamisen nimiin on vannottu, mutta oljenkorsi on murtumassa.
Tapahtumat esimerkiksi Oulun seudulla todistavat, että korkeakaan ict-osaaminen ei ole tae siitä, että tuotekehitys ja osaamisvaltaiset työt jäävät Suomeen, kun tuotanto siirtyy halvempien tuotantokustannusten ääreen, lähelle suuria markkina-alueita. Yksiköiden kannattavuuskaan ei ole tae tuotannon säilymisestä.
Työelämää leimaa epävarmuus. Käytännössä suomalaiseen työelämään on rakentunut kolmen kerroksen työmarkkinat. Työmarkkina-asema määrittää pitkälti, minkälainen sosiaali- ja perusturva ihmisillä on. Työelämän lainsäädäntö ei ole pysynyt pätkätyöelämän tahdissa.
Vakituinen ja kokoaikainen työsuhde alkoi vakiintua pääsääntöiseksi työsuhteeksi vasta 1960-luvulta alkaen. 1990-luvun lama muutti monen asian ja muunlaiset työnteon suhteet ovat siitä pitäen taas vallanneet alaa.
Monien tutkijoiden mielestä epätyypillisyys on jo itse asiassa tyypillistä. Pätkä-, silppu- ja vuokratyö ovat yleistyneet.
Vuokratyö ja ulkoistamiset merkitsevät työsuhteen muuttumista lähinnä liikesuhteeksi. Käytännössä muutos merkitsee palkkatyön rajan hämärtymistä.
Osa-aikaisessa työsuhteessa työskentelee suuri joukko alityöllistettyjä ihmisiä, jotka tekevät osa-aikaista työpäivää vastentahtoisesti. Osa-aikaisuus merkitsee sitä, että he joutuvat myös turvautumaan toimeentulotukeen, koska palkkatyöllä ei elä.
Työmarkkinoiden trendinä on nykyään itsensä työllistäminen toimeksiantojen ja freelancer-töiden muodossa. Töiden muuttuminen projektiluonteisiksi ruokkii ilmiötä. Työnantajat eivät halua tai uskalla enää sitoutua vakituiseen työvoimaan. Työnantaja haluaa ehkä sitoutua vain ydintyövoimaan.
Alimmalla asteella ovat harmaan työn tekijät, ulkomaalaisten reppufirmojen reissumiehet ja pohjoiset marjanpoimijat, jotka ovat oman onnensa nojassa ja suojattomia.
Työelämä ei liioin enää tunnista perinteisiä hyveitä ja anna arvoa ahkerille puurtajille. Kuten Julkis- ja hyvinvointialojen liiton puheenjohtaja Tuire Santamäki-Vuori toteaa, niin hyvin tehty työ ei ole enää tae työn jatkuvuudesta.
Tekesin teknologiajohtaja Tuomo Alasoini puolestaan kiteyttää, että yritysten liikkeenjohdollisen ajattelun myötä työelämän keskeiseksi kriteeriksi on tullut oman hyödyllisyyden jatkuva osoittaminen.
Tavoitteena ei voi olla, että palkkatyöläisistä tulee uudestaan historiallista kurjalistoa ja epätoivoisia toimeksiantojen perässä juoksevia itsensätyöllistäjiä.
Työmarkkinaosapuolilta onkin lupa odottaa tilannearvioita uusista olosuhteista. Työhorisontti on sumea, ja siinä on monia epävarmuustekijöitä. Miten olisi kansallinen konsensus globaalin talouskilpailun edessä?