Helsinki, 1980-luvun puoliväli.
Nuori nainen astuu työhuoneeseen, esittäytyy Anni Ylävaaraksi, kertoo olevansa Ylitorniolta ja tarvitsevansa neuvoja.
Ensimmäinen ajatus on, että nuori nainen on kirjoittanut jonkin lehtijutun eikä tiedä miten saisi sen julkisuuteen. Pian valkenee, että kyse on vallan muusta.
Nuorella naisella on unelma. Hän haluaa matkustaa junalla halki Neuvostoliiton. Mutta hän ei tiedä, miten se on mahdollista toteuttaa.
Heti oli pakko myöntää, että Neuvostoliiton halki matkustaminen on kiinni jostain muusta kuin minusta.
Samassa talossa työskenteli iso herra, neuvostoliittolaisen uutistoimisto APN:n johtaja, jonka puheille lupasin johdatella hänet.
Junamatka 1980-luvun Neuvostoliitossa oli melkoinen kokemus. Ei ihme, että se kiinnosti seikkailunhaluista nuorta.
Siperian radasta puhuttiin paljon. Ne, jotka olivat körötelleet viikon päivät junalla Siperian halki, kertoivat haltioituneina kokemuksistaan.
Meille, joille Leningradin ja Petroskoin tai Helsingin ja Moskovan välisessä junassa kulkeminen oli työn puolesta miltei arkea, siihen sisältyi ihan riittävästi elämyksiä. Emme välttämättä kaipailleet sen lajin kokemuksia lisää.
Vaunut olivat joko kylmiä tai kuumia, junan ääni korvia raastavaa kolkutusta. Junan vessat sieraimia kirvelevine hajuineen, lattialla lojuvine virtsoineen ja pytyn reunoja somistavine ruskeine kakkakikkaroineen olivat oma lukunsa.
Jos yöjunassa unen päästä sai kiinni, niin jarrutukset asemilla viimeistään herättivät. Nykimiset raudan kirskuntoineen pitivät huolen, ettei uni tullut heti lähdön jälkeenkään.
Toisaalta oli hyvä, että heräsi hetkeksi ja näki, kuka tuli kaveriksi hyttiin. Neuvostoliitossa kun siihen saattoi tulla kuka tahansa sukupuolesta viis.
Kerran yöllä vaunuun nousi nuori nainen jossain Moskovan ja Suomen rajan välillä. Heittäydyin kohteliaaksi ja väänsin valokatkaisijasta, jotta hän näkisi, minne oli tulossa.
Valo sammui. Sytytin lampun uudelleen ja mumisin itsekseni jotain siihen malliin, että mikähän lamppuun tuli. Mutta taas valo sammui.
Kun panin sen kolmannen kerran päälle, hytti pimeni saman tien nuoren naisen kiukkuisen puheensäksätyksen saattelemana. Kolmas kerta valaisi, ettei nuori nainen halunnut riisuutua ja mennä vuoteeseensa vieraan miehen nähden.
Se kohteliaisuudesta.
Toisella kerralla hytti oli täynnä suomalaisia. Matka halki Karjalan taittui laulettaessa Karjalan kunnaita ja muita heimolauluja.
Vaununvahti tuskastui ja kävi muutaman kerran hytin ovella sanomassa "shyy", "shyy" ja osoittamassa sormellaan viestiksi siitä, että pitäkääpä hiljaisempaa ääntä tai hän heittää koko väen asemalle.
Tupakansavun täyttämä hytti hiljeni sinä kesäisenä aamuna kello viisi. Oltiin pysähdyksissä pienellä karjalaisasemalla. Hytin ikkuna oli auki.
"Kuunnelkaa, arvatkaa, mikä ääni tuo on?" kysyi miltei kaksimetrinen ja kaksisataakiloinen mies, joka täytti käytävän hytin ulkopuolella.
Kukaan ei vastannut. "Se on satakieli", iso mies vastasi kuiskaten.
Anni Ylävaara lähti tavoittelemaan isoa herraa. "Kuka se oli?" työtoveri kysyi pöytänsä takaa.
"Se oli joku Anni Ylävaara Ylitorniolta, haluaisi mennä junalla Siperian halki."
"Anni Ylävaara! Sehän on Rosa Liksom", työtoveri huudahti.
Rosa Liksomin toki kaikki tunsivat, hänestähän puhuttiin paljon. Harva oli nähnyt Anni Ylävaaran Ylitorniolta, ja vielä harvempi osasi yhdistää hänet kirjailija Rosa Liksomiin.
Kun Rosa Likson sai Finlandia-palkinnon teoksellaan Hytti nro 6, joka kertoo junamatkasta Siperian halki vuonna 1986, hyvänolotunne valtasi mielen.