Helsinki Viimeisen huoneen vitriinistä, jossa on koruja, löytyvät vihdoinkin ne muoviesineet, joita olen katseellani haeskellut kaiken aikaa.
Ne ovat nämä Rita Salon jättiläiskokoiset muovisormukset, joita ostettiin 1960- ja 1970-lukujen taitteessa Marimekosta pukukoruiksi. Niitä tarvittiin seuraksi ultramineille hameille, joihin oli totuttu ensimmäisellä Lontoon matkoilla Carnaby Streetillä, ja Love Dressin kudotuille housuasuille, joita oululaislähtöinen Vähäkankaan eli Brotheruksen Heta kutoi aina Katajanokan ateljeessaan jos ei ollut tekemässä esimerkiksi esiintymispuvustoa ArjaSaijonmaalle tämän lähtiessä maailmaa valloittamaan yhdessä Mikis Theodorakiksen kanssa.
Salon terässormukset, joissa oli valtavankokoinen joko kulmikas tai pyöreä pleksi"kivi", ovat tähänastisen elämäni muoviesineet. Ne päihittävät jopa 1940-luvun lopussa Kyrömiehen kaupasta ostetut plastiikista tehdyt lettinauhatkin.
Rita Salon sormuksia minä rakastin ja käytin ahkerasti. Niitä minulla oli iso kokoelma, koska ne naarmuuntuivat eivätkä olleet muutenkaan ikuisia. Nyt niistä on jäljellä enää kalvosinnappipari, mikä todistanee, ettei tuohon aikaan käytetty juurikaan vaatteita, joissa kalvosinnappeja olisi tarvittu. Siksi ne ovat säästyneet tähän päivään.
Rita Salon sormus sormessaan ei voinut maailmallakaan liikkuessaan jäädä huomaamattomaksi.
"Onko tuo tarkoitettu koristeeksi vai suojeluksi?" kysäisi kunnioittavasti kulmikasta, kirkasta pleksilaattaa sormessani katsellessaan paikallisasukas Maltalla. Ehkä esine näytti hänen silmissään enemmän nyrkkiraudalta kuin meikäläisen pohjoismaiseen designiin ihastuneesta.
"Onko se savutopaasi?" ihasteli taas gruusialainen museo-opas ihan 1970-luvun alussa savunharmaaseen sävytettyä pyöreää pleksisormustani.
"On, on!" kiirehdittiin puolestani vastaamaan, sillä olisi ollut liian monimutkaista selittää tuossa tilanteessa kulttuurien eroa ja joutua puolustelemaan, miksi porvarillisesta hyvinvointimaasta tullut daami kantaa muovikorua.