Sikalan pihalla lepää kivi, johon on hakattu rauhanmerkki. Sivarin kovertama taidokas muisto palvelusta täällä jossain. Sisällä sivarien sotkun seinällä roikkuu punavalkoinen paita, jossa komeilee tuo samainen pasifistien, rauhanaatteen kannattajien tunnus.
Iso luentosali, entinen sikala, on täynnä nuoria miehiä. He astuivat riviin eilen. Vai pitäisikö sano, että valuivat palveluspaikalleen Lapinjärven koulutuskeskukseen eilispäivän aikana.
Yksi istuu lippis päässä, usealla on jonkinlainen koru korvassa tai nenässä, hiusmuoti näyttää olevan mallia rasta, kalju tai jotain siltä väliltä. Istuma-asentoja on yhtä monta kuin miehiäkin: kuka miltei makaa, kuka istuu kuin sotilas, ja onpa niitäkin, jotka ikään kuin piiloutuvat muilta hupparihuppujensa suojaan.
Kaikki sivarit aloittavat täältä: saavat yhtenäisen, kuukauden koulutuksen muun muassa rauhasta, aseettomasta vastarinnasta, ympäristönsuojelusta ja ensiavusta ennen kuin siirtyvät varsinaisiin siviilipalveluspaikkoihinsa sairaaloihin, vanhainkoteihin, hoitolaitoksiin - kuka minnekin.
Vara valita
Sikalassa kouluttaja kysyy miehiltä, puhuttiinko heille kutsunnoissa siviilipalveluksesta mitään. Yksi karjaisee upseerin äänellä: "Ei mitään." Toinen vähän vaitonaisemmin: "Eiii." Muut, kymmenet miehet, ovat hiljaa. Ikään kuin kysymys ei heitä koskettaisikaan.
Miehille näytetään ensimmäisen aamun avaukseksi sivareiden itsestään - siis sivareista - tekemä video. Jo se kertoo sen, minkä miehet puheillaan vahvistavat, eli että siviilipalvelukseen tullaan ihan muista syistä kuin suuren aatteen palon saattelemana.
Nämä nuoret miehet kuuluvat ikäluokkaan, jotka saavat valita eri vaihtoehdoista: on monenmittaista ja -laista armeijaa, siviilipalvelusta siellä tai tuolla.
Ja jos mikään ei huvita, ei murhetta, isänmaa pitää huolta omistaan. Poliisi kyllä etsii ja ohjaa oikeaan paikkaan. Jos mikään ei maita, kolkuttavat vankilan portit.
Mutta kaveria ei jätetä.
Palveluspaikka hakusessa
Lapinjärven koulutuskeskus sijaitsee luonnonkauniilla niemellä Lapinjärven rannalla järvestään nimen saaneella pikkupaikkakunnalla itäisellä Uudellamaalla. Funkkistyylisen päärakennuksen oven yläpuolelle kiinnitetyssä laatassa lukee 23. autokomppania ja 13. sotasairaala; muistona siitä, ketkä asuivat täällä vuosina 1939-1941.
Nyt toisen kerroksen tuvassa on hieman erilainen järjestys. Armeijan ruutukankainen päiväpeite on huitaistu punkan ylle. Sukat lepäävät lattialla ja mustat farkut metallisine niittivöineen roikkuvat sängyn päässä sijaitsevalla tuolilla. Pöydällä on iso pullo.
"Onhan se vesipullo", koulutuskeskuksen vs. johtaja Sari Eskola säpsähtää. On se, hän saattaa huokaista helpotuksesta.
Rakennukset on rakennettu 1930-luvulla viinan suurkuluttajien parantolaksi. Sivarit miehittivät talon 1998 sen jälkeen, kun Lapinjärvi voitti työministeriön järjestämän tarjouskilpailun.
Päärakennuksen eteisen ilmoitustaululla on pieniä ilmoituslappuja kuin auto- ja asuntoilmoituksia marketin seinällä. Laput kertovat avoimista siviilipalveluspaikoista. Silti kaikki eivät löydä sieltä omaansa, ja osa jää Lapinjärvelle. Heidät tunnetaan täällä legioonalaisina.
Torniossa syntynyt, nyttemmin Turussa asuva Joonas Heikkola, 23, istuskelee pitkä, musta nahkatakki yllään tietokoneen ääressä ja surffailee netissä. Hänen koulutusjaksonsa Lapinjärvellä on jo ohi, mutta koska palveluspaikkaa ei ole löytynyt, hän on jäänyt tänne etsimään sitä. Kansallisoopperassa, viestintävirastossa ja ilmailulaitoksella olisi jotain, joka kiinnostaa. Eri asia on tärppääkö.
Joona Heikkolalla ei ole mitään armeijaa vastaan.
"Valitsin näin", hän tokaisee. "Kyllä kai sitä kotimaataan ja kotiaan puolustaa, mutta miten, on eri asia", hän sanoo arvoituksellisesti.
Pakon edessä
Oululainen Tomi Jutila, 25, myöntää, että tulo Lapinjärvelle hieman ahdistaa. Joutuuhan hän kauaksi kotoa ja avovaimosta. Siviilipalveluksen perustelut löytyvät terveydestä. Hänen sydämessään todettiin joskus jotain, joka pani hakeutumaan tähän palvelusmuotoon.
"Sitten alkoi tuntua, että tämä olisi enempi oma. En hirveästi välitä armeijan touhuista. En sovellu sotaleikkeihin", Jutila toteaa.
Kun Heikki Kummala, 21, Oulusta oli 18-vuotias, hän vielä ajatteli menevänsä sotaväkeen. Mutta matkan varrella mieli muuttui.
Vähän epävarma olo on edelleenkin. Mieltä askarruttaa, onko hän täälläkään oikeassa paikassa. Alku tuntuu ainakin pitkäveteiseltä. Se ilo ja ero armeijaan verrattuna on, ettei tarvitse möyriä muiden mukana, vaan voi hiihdellä hieman omia latujaan.
Helsinkiläistä Ilkka Rämöä, 24, kutsutaan koulutuskeskuksessa leikillisesti kengurumieheksi. Hän ei ole osannut valita, ottaisiko armeijan vai sivarin. Hän on ottanut siivuja kummastakin ja pomppinut näiden kahden palvelumuodon välillä sen verran monta kertaa, että käteen on jäänyt siviilipalvelus.
Kysymykseen, minne hän loikkaisi, jos kriisi puhkeaisi ja miehet kutsuttaisiin sotaväkeen, Rämö vastaa: "Riippuu kriisistä. Sen ymmärrän, että miehet osallistuivat talvisotaan." Mutta jos pitäisi puolustaa rikkaiden maiden etuja köyhässä maailmassa kuin aikoinaan siirtomaita riistäen, Rämö sanoisikin jo "kiitos ei".
Palvelua virka-aikana
Tarkkaan laskien sivarit ovat Lapinjärven koulutuskeskuksessa 28 päivää. Palvelus on kuin virkatyötä: se alkaa omien aamutoimien ja ruokalassa nautitun aamupalan jälkeen kello 8.30 ja päättyy kello 16. Sivarit saavat viettää vapaa-aikansa miten tahtovat: joko keskuksessa tai omilla teillään, kunhan ilmestyvät aina seuraavana päivänä palvelukseen, viikonloput ovat vapaata.
Siviilipalvelusmiesten pitää etukäteen etsiä itselleen työpalveluspaikka, mutta läheskään kaikki eivät näin tee. Niinpä Lapinlahdella on työpalvelusta suorittamassa keskimäärin 60 miestä.
Joskus sivarijoukkoon eksyy joku nainenkin. Naiset voivat tulla siviilipalveluun vain sitä kautta, että he hakeutuvat ensin vapaaehtoisesti armeijaan ja keskeyttävät sotilaspalveluksen.
Työpalvelussa noudatetaan työpaikan tapoja ja aikoja. Työviikko ei saa olla pidempi kuin 40 tuntia.
"Palveluspaikkojen saaminen ei ole vaikea, jos on valmis vastaanottamaan muuta kuin oman alansa työtä", Sari Eskola kertoo. Etenkin sosiaali- ja terveydenhuoltoon, muun muassa vanhusten hoitoon, otettaisiin sivareita enemmän kuin lähtijöitä on.
"Moni törmää siihen, ettei palveluspaikka suostu maksaman vuokraa. Ottaisivat mielellään sellaisia, joka tulisivat läheltä ja asuisivat kotonaan", Eskola sanoo. Näin toimipaikka selviäsi velvollisuudestaan hankkia asunto sivarille.
Jos kohta kymmenen vuotta sivareiden kanssa työskennelleellä Sari Eskolalla olisi valta panna siviilipalvelus uusiksi, mitä hän tekisi.
"Asuminen pitäisi saada järjestymään. Ja kunnat huolehtimaan, että asukkaat pääsisivät palvelukseen omaan kuntaansa. Palvelusaikaa tulisi lyhentää kuukaudella, jolloin se olisi yhtä pitkä kuin pisin varusmiespalvelusaika."