Keskiviikkona on kulunut 50 vuotta Urho Kekkosen valinnasta presidentiksi. Samana päivänä Tarja Halonen aloittaa toisen kautensa, jonka aikana demarivalta presidentin linnassa venähtää 30 vuoteen, jopa Kekkosen aikaa pitemmäksi.
Historian siivet havisevat, kun Suomi muistelee Urho Kekkosen valintaa tasavallan presidentiksi ja seuraa Tarja Halosen juhlallista vakuutusta televisiosta toisen kautensa alkajaisiksi. Maalaisliitto-keskusta piti presidentin virkaa hallussaan yhteen menoon huikeat 25 vuotta ja olisi pitänyt pitempäänkin, ellei Kekkonen olisi joutunut luopumaan sairauden takia asemastaan.
Yhden miehen ja puolueen valtakausi maan tärkeimmässä virassa oli yleisen käsityksen mukaan liian pitkä ja johti viime vuosinaan monenlaiseen mädännäisyyteen Suomen politiikassa. Nyt keskusta on kuitenkin löytänyt voittajansa. Keskiviikkona alkaa nimittäin jo viides sosiaalidemokraattisten presidenttien peräkkäinen kausi presidentin linnassa. Halonen on saanut kansalta valtuudet vuoteen 2012 saakka. Kun hän lopettaa, demarit ovat pitäneet presidentin virkaa hallussaan 30 vuotta yhteen menoon.
Se on huikean pitkä aika ja pakottaa kysymään, miksi SDP on noussut "ikuisen" presidenttipuolueen asemaan ja johtaako yhden puolueen valta vääristymiin ja epäkohtiin. Onko Suomen demokratiassa jokin vialla, kun tie presidentin virkaan vie vain yhden puolueen kautta?
Ennen tohtori Mauno Koiviston valintaa 1982 Suomessa oli tapana sanoa, ettei vasemmistolaisesta oi tulla tasavallan presidenttiä. Väitettä perusteltiin itsenäisen Suomen historialla: kaikki presidentit K.J. Ståhlbergista Urho Kekkoseen oli valittu ei-sosialistisista puolueista. Lähimmäksi voittoa pääsi SDP:n K.A. Fagerholm. Hän hävisi Kekkoselle kuuluisalla yhdellä äänellä valitsijamiesten kokouksessa helmikuussa 50 vuotta sitten.
Vasemmisto oli lähes tasoissa porvarien kanssa eduskunnassa tai jopa niskan päällä heti sotien jälkeen sekä 1958 ja 1966, mutta tuo noste ei kantanut presidentinvaaleihin asti. Jotkut politiikan tutkijat ovat selittäneet tätä sillä, että itsenäisen Suomen varhaisvuosien kokemukset ja kansalaissodan varjo heijastuivat presidentin valinnan ylle. Teorian mukaan vasemmistolaisiin ei luotettu niin paljon, että heidän edustajansa olisi voitu valita presidentiksi, jolle oli uskottu erittäin pitkälle menevät sisä- ja ulkopoliittiset valtaoikeudet.
Koivistosta alkanutta demarikautta linnassa voi tulkita samaa teoriaa soveltaen niin, että vanhat haavat umpeutuivat 1982. Suomesta ovat kadonneet äänestäjät, joiden ajattelua ohjaisivat viime vuosisadan alkuvuosikymmenten raskaat kokemukset. Tämä näkyy siinäkin, että eduskunta on muuttunut sitä porvarillisemmaksi, mitä pitempään demarivaltaa on jatkunut presidentin linnassa.
Mutta jotain muutakin täytyy demarien voittokulussa olla. Yksi tekijä on onnistunut ehdokasasettelu. Kun Koivisto valittiin presidentiksi 1982, hänen persoonansa vetovoima oli niin vahva, etteivät puoluepoliittiset ja ideologiset argumentit painaneet sen rinnalla juuri mitään.
Martti Ahtisaari ratsasti ensimmäisenä suorassa kansanvaalissa valittuna presidenttinä 1994 saman epäpoliittisen aallon harjalla, vaikka sen voima oli laantunut Koiviston ajoista. Halosen rynnistys kuusi vuotta sitten perustui taas naisten haluun antaa uurnilla vahva näyttö vallastaan. Hänkin oli oikea henkilö oikeaan aikaan oikeassa paikassa.
Viime kuun vaaleissa naisbuumi oli tasaantunut, ja Halonen hyötyi tuttuuden lisäksi myös siitä tekijästä, minkä takia SDP:stä on tullut Suomen presidenttipuolue. Kun vastakkain pannaan demari ja porvari, demari korjaa voiton turvallisempana vaihtoehtona. Tuo ei ole mikään ihme, jos tutkii Suomen puolueiden ohjelmia: ne kaikki ovat jonkinlaisia muunnoksia hyvinvointivaltioajatteluun perustuvasta demari-ideologiasta.
Demaripresidenttien pitkä valtakausi yhdessä SDP:n vahvan hallitusaseman kanssa heijastuu tietenkin laajalle ja näkyy muun muassa ulkoministeriön nimityksissä. Demarit ovat pärjänneet niissä hyvin. Myös Suomen turvallisuuspolitiikassa voi nähdä vahvan demarilinjan, jonka kestävyyttä Suomen kannalta sietää kysyä.
Presidentiltä on kuitenkin riisuttu valtaa kovalla kädellä, ja yksi henkilö voi toimia virassa vain kaksi kautta. Se estää pahimmat ylilyönnit. Ehkäpä myös sellaiset tv:n vaalikeskustelut, joissa puitiin Halosen äksyilyä, toimivat pelottimena vallan väärinkäytölle.
Pitkät kaudet ovat silti vaarallisia ja johtavat helposti vallan kopeuteen. Demokratiassa on tervettä, että valta vaihtuu ajoittain. Se pitää poliitikot nöyrinä. Demarivalta linnassa ei kuitenkaan lopu, elleivät porvarit opi yhdistämään voimiaan jo presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella. Muuten he saavat tyytyä juhlimaan ikuisesti läheltä piti -voittoja.