Maalaisliittoa pidettiin auringonlaskun puolueena 1960- ja 1970-luvuilla. Maaseudun irtonainen väki kun juoksi töihin tehtaisiin, maalta kaupunkeihin ja alkoi äänestää sosiaalidemokraatteja. Tupailloissa viriteltiin jo hanureita haikeisiin säveliin.
Vaan eipäs. Tapahtui ihme. Maalaisliitto tuuletti takkinsa, vaihtoi nimensä keskustapuolueeksi ja johtajansa Virolaiseksi. Alkoi hillitön torjuntataistelu Tali-Ihantalan hengessä.
Auringonlaskua seurasi auringonnousu. Kaikkien yllätykseksi keskusta piti pintansa ja kasvoi nykymittoihin.
Uuden auringonlaskun merkit häämöttävät jo horisontissa, mutta vielä hieman kalpeana.
Nyt aurinko on ilmiselvästi laskemassa sosiaalidemokraattisen puolueen ylle. Väki kun on juossut pois tehtaista, tehtaat tyhjentyneet ja keskiluokkaistuneet suuret ikäluokat siirtyneet lokoisille eläkepäiville. Äänestävät, jos viitsivät. Äänestävät, mitä lystäävät. Työväentalot värjöttelevät kylmissään, jos värjöttelevät ollenkaan, tai sitten ne on pantu bisneksiä pyörittämään.
Mutta tapahtuuko maalaisliittolainen ihme? Riittääkö, että Jutta Urpilainen esikuntineen jututtaa kaikkia meitä turuilla ja toreilla niin kuin hän uhosi äsken. Hillitön torjuntataistelu on alkanut, mutta saa nähdä, näkyykö se missään. Onko torjujia, onko taistelijoita?
Kohta nähdään ainakin se, onko ruuti märkää vai kuivaa. Urpilaista kuunnellessa ruuti vaikuttaa olevan yhtä aikaa sekä märkää että kuivaa. Tarina ei sytytä, kuivakka puhe kumisee tyhjyyttään. Ei auta, vaikka kuinka katsoo suoraan silmiin ja pitää pitkiä taukoja sanojen välissä niin kuin puhenikkarit lienevät opettaneet. Jos samaa levyä pyörittää tyyliin "kiitos äänestäjille", niin kuin viime vaalien valvojaisissa, alkaa sekin maistua puulta.
Ei silti, vika ei ole Urpilaisessa. Nykypäivän mitoilla mitattuna hän täyttää kelvon puheenjohtajan mitat siinä, missä kokoomuksen Katainen tai keskustan Kiviniemi. Kaikki tyynni katseenkestäviä nuoria, koulutettuja, keskiluokkaisia ihmisiä. Juuri sellaisia, jollaisilla kuvitellaan suuren keskiluokan ääniä kalasteltavan. Osaavat ilmaista asiansa jotakuinkin sujuvasti. Huulet liikkuvat, vaikka ajatus ei.
Soini on asia erikseen, vaikka onkin koulutettu ja keskiluokkainen, eikä edes kovin vanha. Hän puhuu eri kieltä kuin Katainen, Kiviniemi ja Urpilainen. Kaikki ymmärtävät Soinin sanat, vaikka niiden takana ei suurta sanomaa olisikaan.
Demarit ovat nyt saman edessä kuin maalaisliitto taannoin. Mistä ammentaa uutta voimaa ja uusia kannattajia, kun kannatuksen peruspohja on hävinnyt jonnekin?
Hyvinvointi-Suomi on rakennettu valmiiksi. Terveydenhuolto, koulutus ja sosiaaliturva toimivat, vaikka yskähdellen, mutta kumminkin.
Kansa ei kapinoi, vaan tyytyy hiljaa osaansa. Ne, joilla on työtä, painavat hiki hatussa, että säilyttäisivät työnsä. Ne, joilla ei ole työtä, saavat jonkinlaista sosiaalitukea, jolla tulee toimeen jotenkuten. Ovat vielä kaiken lisäksi kiittämättömiä. Eivät kiitä edes äänestämällä demareita, vaikka juuri demarit ovat tätä kattausta olleet rakentamassa.
Sosiaalidemokraateilla on kaksi ongelmaa. Eivätkä ne ole Urpilainen ja Jungner. Vaan aatteen puute ja kannattajien kato.
Ennen kaikki oli paljon helpompaa demareillekin. Kaikki tiesivät paikkansa, se oli tarkkaan merkattu monessa polvessa.
Kun isoisoisä pääsi töihin tehtaaseen, pääsi isoisäkin, vielä isä ja poikakin. Vuokratalosta siirryttiin aravan kautta omakotitaloon, Mosse vaihtui Ladaan ja tämä Toyotaan.
Siihen polku sitten katkesi. Omakotitalossa asuva Toyotan omistaja elää eri maailmassa kuin tehtaan talossa asunut isoisä.
Hänelle ei riitä se, että sanotaan vain ei. Hän vaatii jo perusteluja, vastauksen kysymyksiin miksi, minne ja miten.