Ulkoministeri Erkki Tuomioja nousi kärkeen äskeisessä Suomen Kuvalehden kyselyssä. Puoluesihteeri Eero Heinäluoma oli taas SDP:n piirijohtajien suosikki Lipposen seuraajaksi eräässä toisessa utelussa.
Muita spekulaatioissa pyöriviä nimiä ovat muun muassa ministerit Antti Kalliomäki, Johannes Koskinen, Sinikka Mönkäre ja Tarja Filatov sekä kansanedustaja Jouni Backman. On hyvin todennäköistä, että joku heistä nousee maan toiseksi suurimman puolueen johtoon ensi kesän puoluekokouksessa edellyttäen, että Lipponen todella malttaa luovuttaa puolueen toisiin käsiin.
Kirkossa kuulutettua se ei ole, vaikka se on hyvin todennäköistä. Lipposen vahva halu Euroopan unionin komission johtoon paljasti, että hän on jo tehnyt henkisen pesäeron SDP:n puheenjohtajuuteen. Ainoa asia, jonka voi ajatella saavan hänet harkitsemaan luopumisen järkevyyttä, on se, että puheenjohtajuus uhkaa mennä väärälle henkilölle - sellaiselle, joka voi tuhota hänen perintönsä.
Lipponen on ollut vahva, visionäärinen ja uudistushenkinen johtaja, joka on katsonut kauaksi eteenpäin ja pohtinut suuria linjoja. Hän on myös pyrkinyt uudistamaan SDP:tä ja maata. Vaikka se on ollut välillä kuin kivireen vetoa, hän ei ole hellittänyt.
Lipponen on antanut oikeastaan periksi vain yhdessä isossa asiassa: työmarkkinoiden rakenteellisissa uudistuksissa. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun SAK ja STTK olivat antaneet hänelle 1996 "pienen opetuksen" lakkovaroituksellaan. Hän ei lähtenyt pääministerinä enää sen jälkeen kokeilemaan hallituksen vallan rajoja.
Lipponen on tunnustanut ammattiyhdistysliikkeen realiteetiksi myös siitä syystä, että hänen tärkeitä tukilinnakkeita on eräiden SAK:n liittojen sisällä. SDP:n johtaminen on työlästä, jos puheenjohtaja ajautuu avoimelle törmäyskurssille ay-liikkeen kanssa. Demarijohtaja tarvitsee vähintäänkin hiljaisen hyväksynnän SAK:lta.
Anneli Jäätteenmäen vaalivoitto 2003 romutti Lipposen toiveet kolmannesta kaudesta pääministerinä, ja sen takia jäi näkemättä, mitä Lipponen olisi yrittänyt tehdä yhteiskunnan suurille rakenteellisille ongelmille. Pohjustus oli ainakin hyvä. Lipponen laaditutti Raimo Sailaksen johdolla selkeän toimenpideohjelman, mutta uusi pääministeri nosti sen hyllylle pölyttymään. Sitä kun ei ollut tehty Jäätteenmäkeä varten.
Matti Vanhasen hallitus on kaivanut pölyn seasta esiin joitakin Sailaksen ehdotuksia ja lähtenyt toteuttamaan niitä, mutta suuri uudistuslinja on hallitukselta kateissa. Sille tuottavat ongelmia pienetkin uudistukset, kuten esimerkiksi matalapalkkatyön tuki. Hallitus marssii sosiaalidemokraattien tahtiin, mutta tahtia ei lyö Lipponen. Hän on syrjässä hallituksen päätöksenteosta.Eduskunnan puhemies matkustelee maailmaa ja kotimaata ristiin rastiin.
Kansanedustaja Heli Paasion käynnistämä puheenjohtajakeskustelu on lähtenyt yleiseltä kannalta katsoen huolestuttaville urille. Sitä käydään puhtaana henkilöiden välisenä pudotuspelinä. Hätäisimmät työntävät Lipposta syrjään, ja hänen tukijansa toppuuttelevat heitä, minkä ehtivät. Kiinnostus on kohdistunut toistaiseksi siihen, koska Lipponen ilmoittaa luopumisestaan ja kuka suhteellisen tasapäisestä - ehkä jopa tasaisen harmaasta - seuraajaehdokaskaartista vetää pisimmän korren.
Juuri ketään ei tunnu kiinnostavan ainakaan vielä se, miten SDP pidetään uudistusuralla Lipposen jälkeen ja mihin muuhun puoluetta tarvitaan kuin vallankäytön välineeksi. Arvellut puheenjohtajaehdokkaat profiloituvat pikkunäppärillä ja -riikkisillä asioilla, kuten esimerkiksi sillä, pitääkö tulonveronkevennykset ulottaa hyvätuloisiin vai ei. Veropolitiikka on tärkeä asia, mutta kohkaus ylimmästä marginaalista suuntaa katseet lillukanvarsiin.
SDP on ay-kytkentöjensä takia parlamentaarista voimaansa tärkeämpi puolue. Suomi taantuu, polkee paikallaan tai menee eteenpäin sen tahdissa. Sen takia koko yhteiskunta seuraa kiinnostuneena ja intressiosapuolena SDP:n ratkaisuja. Kysymys kuuluu, miten demarit saataisiin miettimään ja keskustelemaan suurista kansallisista linjakysymyksistä ennen puheenjohtajavalintaansa?
Mitä tehdä suurtyöttömyydelle, kun SDP:n johdolla toteutettu politiikka on kaluttu kuiviin ja havaittu köykäiseksi. Työttömyys piti puolittaa jo Lipposen ykköshallituksen aikana, mutta se ei ehkä puolitu edes kolmannella vaalikaudella. Työllisyystavoitekin on jo karannut hallituksen käsistä.
Entä mitä SDP tekee Kiina-ilmiölle? Mikä on SDP:n vastaus hyvinvointipalvelujen priorisointiin? Mitä palveluja säilytetään ja mistä luovutaan? Miten suuret ikäluokat elätetään tulevaisuudessa, jos eläkkeiden maksajia ei ole tarpeeksi?
Puheenjohtajaehdokkaat kiertävät vaikeita aiheita kuin kissa kuumaa puuroa, jos heiltä ei vaadita niihin selkeitä vastauksia. Kaikki julistautuvat sen sijaan taatusti epämääräisen hyvinvointimössön puolustajiksi. Sellainen kun on kuin musiikkia demarien korvissa.
Jos SDP:ssä ei käydä kunnon keskustelua suurista linjakysymyksistä puheenjohtajakilvan yhteydessä, politiikan sisäinen logiikka nousee valinnassa leijonanosaan, ja demarit valitsevat johtajakseen vahvan ja visionäärisen Lipposen jälkeen anti-Lipposen. Henkilön, joka ei hämmennä seisovaa vettä ja joka katsoo peruutuspeiliin.
SDP ei ole ollut uudistusvoima enää sen jälkeen, kun hyvinvointipalvelujen lisäysmahdollisuudet ovat kaventuneet lähes olemattomiksi. Nyt tarvittaisiin sopeutusta, mutta se on tuskallista jopa Lipposen SDP:lle.
Miten käy Lipposen jälkeen? Onko demareilla edes tarjota puoluejohtajaksi henkilöä, joka haluaisi panna vauhtia rattaisiin puolueen ja yhteiskunnan uudistamiseksi?