Sosiaalidemokraattisen puolueen SDP:n on aina ollut vaikea sopeutua toimimaan oppositiossa hallituksessa olon jälkeen. Pitkäaikaisena hallituspuolueena SDP luontuu paremmin koko yhteiskunnasta huolta kantavan valtionhoitajapuolueen rooliin kuin räkyttävän rakkikoiran virkaan, jollaisena oppositio usein näyttäytyy.
Kovin uskottavaa kuvaa SDP:stä ei anna puheenjohtaja Antti Rinteen ilmoitus, jonka mukaan puolue tekee oman yhteiskuntasopimuksen. Omituiseen valoon puuhastelu asettuu, kun ottaa huomioon, että hallituksen virittelemää sopimusta ollaan vasta hahmottelemassa. SDP:n temppua on vaikea nähdä muuna kuin halpahintaisena keinona kosiskella äänestäjiä.
SDP:n viime eduskuntavaaleissa kärsimä kirvelevä tappio ei jättänyt puolueelle muuta mahdollisuutta kuin siirtyä oppositioon toivossa, että pitkään jatkunut kannatuksen lasku saataisiin sitä kautta pysäytettyä ja menetetyt asemat vallattua takaisin.
Ensikuukaudet oppositiossa eivät ole vielä sataneet SDP:n laariin. Päinvastoin, mielipidemittausten mukaan alamäki jatkuu. Oppositiopuolueista vain vihreät on onnistunut kasvattamaan kannatustaan, mikä lisää hermostuneisuutta demarileirissä.
Politiikan vaihtaminen hallitusvastuun kantajasta kaikkea arvostelevaksi oppositiopolitiikaksi harvemmin onnistuu hetkessä. Äänestäjille yhtäkkinen rytminmuutos näyttäytyy useimmiten vastenmielisenä. Uskottavuus on ansaittava, ja se vaatii pitkäjänteisyyttä.
SDP:llä ei näytä olevan malttia vaurastua, vaan se yrittää ammentaa pikavoittoja. Hallituksen politiikkaa on helppo arvostella tällaisena aikana, jolloin luvassa ei ole jaettavaa, vaan pikemminkin etuisuuksia joudutaan karsimaan.
Jokainen tietää, että jos sosiaalidemokraatit olisivat hallituksessa, samat tosiasiat se joutuisi tunnustamaan. Niinhän SDP toimi useissa edellisissä hallituksissa.
SDP on pitkän historiansa aikana ollut yksi tärkeitä yhteiskuntasopua rakentavia voimia. Siksi nyt tapahtunut irtiotto ei istu sen julkisuuskuvaan.
Vastuullisille sosiaalidemokraateille ei voi olla epäilystäkään siitä, kuinka tukala taloudellinen tilanne on eikä siitä, että maa tarvitsee kaikkien voimien yhteistyötä talouden taantumasta ulos pääsemiseksi.
Mielenkiintoista on nähdä, millaisia voimia SDP saa oman yhteiskuntasopimuksensa rakentajiksi. Sehän on kutsunut mukaan työmarkkinajärjestöjen lisäksi muun muassa pieniä ja keskisuuria yrityksiä.
SDP:n johdon toimia on leimannut neuvottomuus. Puolue ei ole kyennyt puhuttelemaan perinteistä kannattajakuntaansa, tavallisia palkansaajia. Tappiot vaaleissa toisensa jälkeen osoittavat tämän.
Rinteen johdolla SDP on aloittanut uudistumisen. Ulospäin se on näkynyt koventuneena kielenkäyttönä ja jo Stubbin hallituskaudella epätyypillisinä irtiottoina.
Jos SDP jatkaa tällä tiellä, sen merkitys keskeisenä yhteiskuntaa kokoavana ja rakentavana voimana vähenee. Tämä tulee vain lisäämään vastakkainasettelua.
Pääkirjoitus