Kun suuri kaatuu, näky ei ole mieltä ylentävä. Saksaa seitsemän vuotta johtanut liittokansleri Gerhard Schröder on jäämässä pois Angela Merkelin johdolla rakennettavasta suuresta koalitiosta. Euroopan mahtivaltion pitkäaikaisen johtajan lähtö ei ole mikään pikkujuttu.
Kysymys tietysti kuuluu, jääkö Schröder pois omasta tahdostaan vai eikö häntä haluta ottaa mukaan. Saksan tiedotusvälineissä on kerrottu, että kun Schröderille tarjoiltiin ulkoministerin salkkua, hän olisi pitänyt ehdotusta "henkilökohtaisena loukkauksena". Toisen version mukaan kristillisdemokraattisen CDU:n baijerilaisen sisarpuolueen johtaja Edmund Stoiber olisi sanonut, ettei Schröderille löydy paikkaa uudessa liittohallituksessa. Molemmissa lienee totuuden siemen.
61-vuotiaan Schröderin kohtalo muistuttaa joka tapauksessa sitä, mitä tapahtui Suomessa Paavo Lipposelle keväällä 2003. Kun Lipposen johtama SDP jäi kakkoseksi eduskuntavaaleissa, hän ei lähtenyt ensin Anneli Jäätteenmäen eikä myöhemmin Matti Vanhasenkaan hallitukseen. Sekä Schröder että Lipponen poistuivat takavasemmalle silti vasta iltalypsyn jälkeen; molemmat nyhtivät hallituksista puolueilleen paljon vahvoja salkkuja.
Lipposen ja Schröderin käytöksessä on muutenkin samaa. Molemmat katselivat, tosin eri syistä, haastajiaan kuin halpaa makkaraa. Schröderin Merkeliin vaali-illan tv-keskustelussa kohdistama ylenkatse kertoi enemmän kuin tuhat sanaa.
Schröder valittiin liittokansleriksi 1998. Hänen mottonsa oli die Neue Mitte eli uusi keskusta. Schröder halusi uudistaa sosiaalidemokraattisen puolueen SPD:n kiskomalla se puoluekentän vasemmalta, ay-liikkeen hallitsemalta laidalta keskelle. Samaa reseptiä käyttivät ensin Yhdysvalloissa Bill Clinton ja sitten Britanniassa Tony Blair.
Clinton valittiin presidentiksi kahdeksi kaudeksi niin sanottuna uutena demokraattina (New Democrat). Hän veti demokraattisen puolueen politiikan keskustaan. Blairin brittiläinen versio samasta ilmiöstä oli The Third Way eli kolmas tie, vanhakantaisen sosiaalidemokratian ja uusliberaalin kapitalismin välimaastossa kulkeva poliittinen reitti. Clintonin valtakausi oli seksiskandaaleista huolimatta taloudellinen jymymenestys. Kolmet vaalit voittanut Blair porskuttaa yhä, ja Britannian talous on kovassa iskussa.
Kolmikkoa Schröder, Clinton ja Blair yhdistää sekin, että he ovat nykyhistorian taitavimpia mediapoliitikkoja. Schröder nousi vielä vuoden 2002 vaaleissa takamatkalta vaalivoittajaksi kristillisdemokraattien Edmund Stoiberin ohi lähinnä mediataidoillaan. Vaalien alle osuneet suurtulvat antoivat oivan tilaisuuden käyttää niitä. Schröder yritti uusia temppunsa viime kuun vaaleissa, mutta ei enää onnistunut.
Miksi sitten Clinton ja Blair menestyivät, mutta Schröder lopulta hävisi? Yhdysvalloissa ja Britanniassa, joihin eurooppalaistyyppinen hyvinvointivaltio ei ole koskaan rantautunut, ei ollut juurikaan jäljellä vanhaa ideologista painolastia. Clintonin ja Blairin urakkaa helpotti se, että heitä ennen valtaa pitivät enemmän tai vähemmän kovat konservatiivit, Yhdysvalloissa Ronald Reagan ja George H. Bush sekä Britanniassa Margaret Thatcher.
Schröderin perintö oli toinen. Hän pani alulle saksalaisen hyvinvointivaltion rönsyjä katkoneita uudistuksia, mutta äänestäjät kavahtivat. Lisäksi Saksan yhdistämisen todellinen jälkilasku kaatui liittokansleri Helmut Kohlilta hänelle.
Schröderin epäonnistumista selittää myös se, että hänellä oli koko ajan vaikeuksia pitää omaa puoluettaan kurissa. Kanslerikauden alussa SDP:tä veti Oskar Lafontaine, joka lähti puoluejohdosta ovet paukkuen 1999. "Punainen Oskar" on nyt voimistuneen laitavasemmiston kellokas. Schröder johti SPD:tä viime vuoteen asti.
Ulkomaailmaan päin eniten Saksassa voi kuitenkin muuttua ulkopolitiikka. Schröder oli Saksan ensimmäinen Adolf Hitlerin painajaismaisesta painolastista vapautunut johtaja. Hän otti etäisyyttä perinteiseen ykkösliittolaiseen Yhdysvaltoihin ja lähetti saksalaisia sotilaita ensi kertaa ulkomaille sitten toisen maailmansodan. EU:ssa Schröder ajoi Saksan etuja itsekkäämmin kuin Kohl.
Schröder otti vuoden 2002 vaalien alla kannan, ettei hän lähetä Saksan joukkoja Irakiin. Se toi vaalivoiton, mutta vei suhteet Yhdysvaltoihin kuralle. Hän sekä Ranskan ja Venäjän presidentit Jacques Chirac ja Vladimir Putin järjestäytyivät näyttävästi Irakin sodan vastaiseksi triumviraatiksi. EU:ssa Schröder ja Chirac vetivät yhtä köyttä jopa siinä määrin, että kerran kotimaahan kesken EU:n huippukokouksen palannut Schröder jätti Saksan etujen valvonnan Chiracille.
Näkyvintä on kuitenkin ollut Schröderin ja Putinin kaveeraus. Kun Putin täytti viime perjantaina 53 vuotta, Schröder lensi Pietariin kahden päivän yksityisvierailulle. Schröder antoi isännälle syntymäpäivälahjaksi kaksipiippuisen haulikon. Putin kutsui silti saksalaisvierasta parhaaksi lahjaksi. He ovat tavanneet tänä vuonna kokonaista kahdeksan kertaa. Kun Schröder täytti viime vuonna 60, kunniavieras oli tietysti Putin. Schröder ja hänen järjestyksessä neljäs vaimonsa Doris hankkivat 2004 adoptiotyttären, Viktorian, Pietarista.
Schröderille on kyllä ottajia vastedeskin. Jo Ala-Saksin osavaltion pääministerinä hän toimi Volkswagenin hallituksessa. Kansainvälisiä tehtäviä voi löytyä joko EU:sta tai YK:sta.
Kyösti Karvonen