Kirjoittaja on helsinkiläinen professori.
Paavo Lipposen äskettäin ilmestynyt teos "Järki voittaa" on monine ennakko-otteineen tavallaan jo läpikäsitelty, ja maan taitavimmat satiirikot ovat ottaneet irti kaiken siitä mahdottomasta yhtälöstä, minkä sellaiset opetukset kuin "sivistys on syvimmillään nöyryyttä, toisten ihmisten kunnioittamista" ja niiden esittäjä Lipponen muodostavat. Siihen ilakointiin on tuskin mitään lisättävää.
Jos on hiukankaan seurannut viime vuosien julkista keskustelua ja Lipposen kannanottoja, teokseen tarttuessaan pettyy. Se on lähinnä vanhaa viiniä uudessa leilissä. Sen verran ahkerasti Lipponen on käsitellyt samoja aiheita aiemmissa kolumneissaan, juhlapuheissaan ja teoksissaan. Miksi vatvoa niitä vielä kerran?
Perusteluksi ei riitä edes puhkikäsitelty intellektuelli-lista. Siitä on enintään mielipahaksi Lasse Lehtisen kaltaisille, jotka ovat uurastaneet kynnet verillä ja takkia aina puhurien mukaan kääntäen vain havaitakseen nyt, että Valtiaan muisti on lyhyt.
Olisin toivonut, että Lipponen olisi vaivautunut syventämään aiemmin kaluamiaan aiheita, kun hänelle on nyt verovaroin järjestetty mahdollisuus kirjallisiin harrastuksiin. Ja ennen kaikkea, että hän olisi esittänyt teemoista omia käsityksiään ja ajatuskulkujaan. Niin ei valitettavasti tapahdu. Sivuja lehteillessä nousee etsimättä mieleen Honoré de Balzacin romaanissa Ukko Goriot esiintyvä museovirkamies Poiret, joka "puhui, keskusteli, vastasi; hän ei tosin itse asiassa sanonut mitään, kun hän puhui, keskusteli, vastasi, sillä hänen tapansa oli toisin sanoin toistaa, mitä toiset olivat lausuneet, mutta hän otti kuitenkin osaa keskusteluun."
Esikuvana esittelemänsä professori Schwanitzin tavoin Lipponen korostaa, että historian tuntemus on valistuneisuuden tärkein edellytys. Hetken kuvittelinkin, että menneisyyden hallintaa käsittelevä luku oli teoksen ainoa omintakeinen, kunnes käsiini osui eduskunnan historiaprojektin viimeinen osa. Se paljasti, että Lipponen ajaa siltäkin osin vanhoissa raiteissa.
Tästä huolimatta juuri historialuku antaisi virikkeitä hedelmälliseen keskusteluun, ellei siihen pätisi se, mitä Esaias Tegner aikanaan kirjoitti kuuluisassa kritiikissään: "Mikä siinä on totta, ei ole uutta; ja mikä on uutta, se ei ole totta." Kun Lipponen ei muista edes yya-sopimuksen oikeata nimeä, tai kun hänen lähdekritiikkinsä lähtee tasolta Suomen sodanaikainen johto teki oikeat ratkaisut, koska Mauno Koivisto, sotiemme veteraani, on niin todennut, tekstiä lähestyy pakostakin varauksin.
Silmiinpistävää teoksessa on pyrkimys selittää asioita sosiaalidemokraattien kannalta parhain päin ja heille kunniaa kooten. Tyypillinen on väite, että pääministeri J.K. Paasikivi ja sosiaalidemokraatit "onnistuivat juonimaan" ensimmäiset sodanjälkeiset eduskuntavaalit varhaiseen ajankohtaan. Todellisuudessa asian hoitivat Paasikivi ja oikeusministeri Urho Kekkonen, jotka ajoivat kaikkein varhaisinta ajankohtaa muiden pitäessä silmällä enemmän puoluetaktisia etuja.
Niin ikään Lipponen ylistää "Paasikiven-Fagerholmin politiikkaa" Paasikiven-Kekkosen linjan kivijalkana. Hän unohtaa mainita, että tuo politiikka päättyi Neuvostoliiton nootteihin ja ensimmäisiin yöpakkasiin. Sotienjälkeisen Väinö Tannerin pyhitys ampuu jo raskaasti yli maalin esimerkiksi toteamuksena, että ilman häntä ja leskis-tannerilaisia Kekkonen olisi ollut kommunistien armoilla. Valitettavasti Kekkonen oli joutua kommunistien ja neuvostojohdon armoille juuri Tannerin ja Leskisen vuoksi.
Lipposen mukaan Suomen politiikassa siirryttiin EEC-vapaakaupparatkaisun jälkeen sosiaalidemokraattiseen aikakauteen, jolle oli ominaista "ulkopoliittinen yhteisymmärrys" ja "yhteistyöhakuisuus". Mistä ne anti-EEC -demarit ja suojalakitaistelua käyvät sitten tulivat? Suorastaan hupainen on yritys pestä SDP puhtaaksi vahvan markan politiikan ja pankkikriisin seurauksista. Nämä ja vastaavankaltaiset ylilyönnit olisivat olleet omiaan työväentalon iltamapuheessa, mutta ei vakavasti otettavaksi tarkoitetussa kirjassa.
Peräti ikävänsävyiseksi teksti käy silloin, kun Lipposelta loppuvat argumentit, ja hän joutuu puolustelemaan SDP:n
edesottamuksia leimaamalla kritiikin "keskustalais-porvarilliseksi legendaksi". Ihmetystä tässä yhteydessä herättää se, että hän hyökkää jopa ulkoministeriön historiaa vastaan, vaikka teos ei ole edes ilmestynyt eikä Lipposella pitäisi olla mitään tietoa sen sisällöstä.
Paavo Haavikko totesi kerran, ettei historiaa voi kirjoittaa, ellei ole käsitystä hyvistä ja pahoista voimista. Lipposelle pahuutta edustaa puolueettomuuspolitiikka, koska siihen takertunut tyhmä kansa kieltäytyy oivaltamasta Naton siunauksellisuutta. Siksi Lipponen äityy todistelemaan, että itse asiassa sodanjälkeinen puolueettomuuspolitiikkamme oli vain silmänlumetta, jonka ainoana päämääränä oli Suomen lännettäminen. Kun tekijä osoittaa näin totaalista piittaamattomuutta tosiasioista ja tutkimuksen puutteellista tuntemusta, en ihmettele, että teoksen loppu on yhtä kritiikitöntä EU:n ylistystä ja ankaraa sivaltelua niille, jotka yhä tohtivat uskoa, ettei keisarilla ole vaatteita.
Olisin suonut, että Lipponen olisi tyytynyt avaamaan peräänkuuluttamaansa keskustelua. Nyt teos kutistuu toisinajattelevien rusikoimiseksi ja "keskusteluksi" mallia Särkelä Itte: "Oikeita periaatteita on vain yhtä lajia, ja ne ovat minulla!"