Star Wars episodi II: Kloonien hyökkäys (Star Wars: Episode II — Attack of the Clones). USA 2002. Ohjaus, tuotannon johto: George Lucas. Käsikirjoitus: George Lucas & Jonathan Hales. Kuvasuunnittelu: Gavin Bocquet. Kuvaus: David Tattersall. Erikoistehosteet: Industrial Light & Magic, ym. Musiikki: John Williams. Näyttelijät: Hayden Christensen, Ewan McGregor, Natalie Portman, Christopher Lee, Samuel L. Jackson. — Formia 1, Rio & Star 1, Oulu.
Vuonna 1977 valkokankaille kirmasi 1930—40 -lukujen seikkailusarjojen aiheistoa kierrättävä avaruusooppera Tähtien sota, tunnetuin tuloksin.
Tähtien sota -elokuvistahan on sittemmin sukeutunut paitsi yksi elokuvan ja oheismarkkinoinnin historian tuottoisimmista rahasammoista, myös osa keskeistä populaarikulttuurin mytologiaa, sankkojen faniarmeijoiden ritualistinen palvontakohde. Elokuvista on ammennettu kaikenlaisia yhteyksiä muinaistarustoista jungilaiseen psykoanalyysiin ja ties minne.
Valitettavasti itse teokset eivät ole pysyneet maineensa perässä. Tämän olemme saaneet tuta näinä aikoina, kun idean isä George Lucas on vajaan parinkymmenen vuoden tauon jälkeen lanseerannut maailmalle sarjan uudet, nurinkurisesti aiempaa trilogiaa aikaisemmat osat.
Star Wars episodi II: Kloonien hyökkäys on piirun verran edeltäjäänsä Pimeää uhkaa parempi, mikä ei kuitenkaan ole paljon sanottu.
Tarinahan seuraa nuoren Jedi-ritarin Anakin Skywalkerin vaiheita tiellä, jonka tiedämme johtavan tyrannimaisen Darth Vaderin synkeään sotisopaan.
Anakinina nähdään nyt aiemmin lähes tuntematon Hayden Christensen, jonka lapsekas uhmakkuus kieltämättä istuu rooliin.
Yksi elokuvan keskeisiä ongelmia on, että George Lucas on halunnut pysytellä itse ohjaajan pallilla.
Mies saattaa olla teknologian, yleisen tuotantosuunnittelun ja mediankäsittelyn guruja, mutta elokuvaohjaajaksi hänestä ei yksinkertaisesti ole. Tämä selviää kun seuraa Kloonien hyökkäyksen puuroutunutta dramaturgiaa, kökköä dialogia ja puisevia näyttelijäsuorituksia.
Elokuvan sekalainen, monimutkaisuuksista lapsellisuuksiin ulottuva runsaudenpula ei pysy minkäänlaisessa kuosissa.
Voitte myös kutsua minua vanhanaikaiseksi katsojaksi, mutta digitaalisesti toteutetut ympäristöt ja hahmot jäävät, teknologisesta hämmästyttävyydestään huolimatta, jokseenkin suttuisen ja hengettömän oloisiksi. Vanhojen Tähtien sota -elokuvien pienoismallien ja maskien hohtoa niistä ei väreile.
Kohtalokkainta tältä kannalta on kuitenkin se, etteivät blue screenien edessä hosuvat näyttelijät Lucasin ohjauksessa pysty eläytymään rooleihinsa, kun suurin osa kontekstista lisätään vasta jälkituotannossa.
Kloonien hyökkäys kyllä pitää silmät auki silkalla mittasuhteidensa hulppeudella, visuaalisilla vyörytyksillään ja kulttuuristen viittaustensa määrällä — joista osa on ällistyttävän rasistisia.
Mikäli tarinan inhimillisiin elementteihin ja käsikirjoituksen hiomiseen olisi upotettu yhtä paljon kekseliäisyyttä ja oivalluksia kuin teknisiin vempaimiin, ihmeotuksiin ja henkilöiden sokeltamaan avaruusjargoniin, olisi lopputulos toinen.
Tällaisenaan Kloonien hyökkäys on savijaloilla huojuva mammutti, mikä ei tietenkään estä sitä nousemasta vuoden tuottoisimmaksi elokuvaksi. Selitykset tähän jätän kulttuurintutkijoiden, sosiologien ja markkina-analyytikkojen pitempien pohdintojen huoleksi.