Itävaltalaispianisti Roland Batik ja hänen Espoossa asuva maanmiehensä Konstantin Weitz olivat valinneet sunnuntaisen konserttinsa teemaksi wieniläisklassismin. Ensimmäinen puoliaika koostui kokonaan soolopianomusiikista viulun liittyessä mukaan vasta väliajan jälkeen.
Heti Joseph Haydnin G-duurisonaatin Hob. XVI: 40 ensimmäisestä osasta lähtien kävi selväksi Batikin tavanomaisesta poikkeava etevyys wieniläisklassisen materiaalin esittäjänä. Yksinkertaisen teeman pyörittely ja koristelu ei ollut tavallisen puuduttavaa, vaan peräti yllätyksellistä ja mielenkiintoista kuultavaa.
Pianisti oli selvästikin perehtynyt esittämäänsä musiikkiin huolella ja pystyi poimimaan kudoksesta olennaisen kuin huomaamatta. Nimenomaan Haydnin sonaatteihin Batikin erotteleva soittotyyli ja elegantti kosketus sopivat erinomaisesti.
Jos on Haydnin klaveerimusiikki kepeän mutkattomasti soljuvaa, joskaan ei aina järin persoonallista sävelilottelua, ei voi samaa sanoa Franz Schubertin pianotuotannosta.
Batikin esittämät kolme pianokappaletta (Drei Klavierstücke D 946) olivat tunnelmaltaan mietiskelevän surumielisiä tarjoten mahdollisuuden teknisen sukkelasormisuuden sijaan pianistin lyyrisemmän puolen esittelyyn. Vaikka Batik soitti edelleen sävykkäästi ja hienovaraisesti, tuntui hänen pianoklanginsa tässä yhteydessä hiukan kuivakkaalta. Tempovalinnat olivat kaiken kaikkiaan erittäin onnistuneita ja musiikin hengen mukaisia.
Ludwig van Beethovenin Kreutzer-sonaattiin op. 47 Batik olisi tarvinnut rinnalleen Konstantin Weitzia energisemmän ja rohkeamman viulistin.
Ensimmäisten kahden osan aikana Weitzillä tuntui olevan huomattavia vaikeuksia aktiivisesti ja dynaamisesti soittaneen pianistin seuraamisessa. Varovaisuus näkyi myös teknisinä vaikeuksina ja viritysongelmina.
Vasta viimeisessä Presto-osassa soitto alkoi olla yhtenäistä sekä ajoituksen että puhtauden osalta. Vaikutti siltä, että konserttia edeltänyt yhteisharjoittelu olisi tällä kertaa jäänyt liian vähäiseksi.