Jean Sibeliuksen äsken julkaistut päiväkirjat heijastavat impulsiivisen säveltäjäneron jyrkkiä mielialojen vaihteluita ja suoranaista "fiiliksistä elämistä". Aiemmin suuri yleisö on saanut vihjeitä keski-ikäisen ja vanhenevan Sibeliuksen sielunelämästä vain "pätkissä", Erik Tawaststjernan
Sibelius -teoksen lyhyissä suomennoksissa. Fabian Dahlström sai vasta kuutisen vuotta sitten oikeuden sukeltaa ehkä Suomen kulttuurihistorian kiinnostavimpaan lähdekokonaisuuteen.
Joulukuussa säveltäjän 140-vuotissyntymäpäivänä Svenska literatussällskapet i Finland (SLS) julkaisi Sibeliuksen päiväkirjan kokonaisuudessaan nimellä Jean Sibelius Dagbok 1909-1944.
Päiväkirjasta tullaan ammentamaan aineistoa vielä lukuisiin Sibelius-tutkimuksiin. Suomeksi teoksen saaminen kestänee vuosia.
Ei varonut
sanojaan
Päiväkirjat alkavat vuodesta 1909 Sibeliuksen ollessa 43-vuotias ja päättyvät hajanaisina vuoteen 1944. Tihein päiväkirjajakso ajoittuu vuosille 1909- 1913.
Tawaststjernan mielestä Sibeliuksen muistiinpanoja voisi kutsua "egosentrikon, itsekeskeisen ihmisen päiväkirjaksi". Kokonaisuus onkin estotonta luettavaa - Sibelius ei juuri varonut sanojaan. Tosin hän oli tarkoittanut merkintänsä lähinnä itselleen ja vaimolleen Aino Sibeliukselle luettavaksi.
Sibeliuksen merkinnöissä rahahuolet olivat usein pinnalla. Säveltäjän elämän tukijalka oli vaimo sekä lapset. Perhe kesti uskollisesti säveltäjän oikuttelevat tunteenpurkaukset ja vimmaiset luomistornadot.
Helmikuulta 1909 voi löytää historiallisen Lontoon-kohtaamisen tuntoja: "Tavannut Debussyn. Mielenkiintoista. Kohteliaisuuksia."
Myös Sibeliuksen uran musiikillisista taitekohdista löytyy merkintöjä. Niitä sävyttää usein traaginen arki. Jousikvartettonsa valmistumisen aikoihin huhtikuussa 1909 Sibelius kirjoitti itseään säälien: "Kvartetto valmis. Minä - minun sydämeni vuotaa verta - miksi tämä elämän tragiikka. Oi! Oi! Oi! Että on olemassa! Jumalani! Neljä paria lasten silmiä ja vaimon (kaksi sanaa pyyhitty yli) kohdistuu minuun, konkurssikypsään ihmiseen. Ja mitä minä sitten olen tehnyt? Vain säveltänyt hyvin. Niinpä siis saan kärsiä."
Päiväkirjasta löytää itseään ja omaa imagoaan tarkkailevan säveltäjän.
Merkinnöistään Sibelius intoutui toteamaan: "Herkän sielun peili tai, jos niin tahdotaan, sylkyastia."
Eräänlaisessa johdannossaan hän pohtii ajan rajallisuutta ja puhuu itselleen: "Kuolema! Sinun täytyy tyytyä kohtaloosi. Tee työtä niin kauan kuin voit. Miten paljon aikaa oletkaan heittänyt hukkaan!
Ironisen Sibeliuksen voi löytää moittimasta itseään myöhemmin lisätyillä kynämerkinnöillä "Mitä intoilua!"
Terävä omakuva heijastelee työkammoa ja juhlimisen halua: "Työnteon taitoa minä en voi oppia! Tuota kirjoituspöydän rakastamista. -- -- Ne pöydät joita olen rakastanut ovat kyllä olleet liinoin peitetyt ja pulloin koristetut."
Sibeliuksen päiväkirjoihin alkukielellä sukeltava saa kattavan kokonaiskuvan maamme tunnetuimman säveltäjäneron sisäisestä maailmasta.
Teoksen lähde- ja viiteosuuskin on hyvin kattava.