Richard Wagner (1813--1883) oli saksalainen säveltäjä, joka kirjoitti oopperoidensa libretot itse. Wagnerin keskeinen idea oli tiettyä aihetta musiikillisesti luonnehtivan johtoaiheen käyttö hieman Fantastisesta sinfoniastaan tunnetun ranskalaisen säveltäjän Hector Berliozin tapaan. Wagner muutti musiikkia koskevaa ajattelua kokonaistaideteoksen konseptilla, joka yhdistää runolliset, visuaaliset, musiikilliset ja näytelmälliset taiteet yhdeksi teokseksi.
Myöhemmin venäläinen säveltäjä Aleksandr Skrjabin meni tällä tiellä vielä pidemmälle tuoden hajuefektit mukaan kokonaistaideteokseen. Wagnerin tärkein ooppera, neliosainen Nibelungin sormus, valmistui vuonna 1876.
Wagner herätti paljon huomiota myös Suomessa jo 1900-luvun alussa. Aikakauskirja Valvojan numerossa 28 vuonna 1908 ilmestyi artikkeli "Richard Wagner ja wagnerihailu", kirjoittajana Hermann Friedmann.
Kirjoittajan mielestä Wagneria voidaan tarkastella probleemina sekä taiteen että kulttuurintutkimuksen kannalta. Luontevaa olisi, että kaikki aikalaiset vastustaisivat Wagneria. Muusikolta Wagner on kirjoittajan mielestä riistänyt täydellisen muotokauneuden itseisarvona ja asettanut hänelle muita tehtäviä. Puhtaan runouden ilman yhteyttä musiikkiin Wagner on alentanut toisen luokan taiteeksi. Wagnerin ohjelmana on esittää tieteellistä tietoa jumalaistarun ja sankaritarinan muodossa, mikä ei ole uskottavaa nykyaikana.
Friedmannin mukaan Wagner on vallankumouksellisten oppien kannattaja sekä kulttuurin alalla että suhteessa valtioon ja kirkkoon. "Erikoista Wagnerin radikaaliudessa on kuitenkin se, ettei siinä ole samaa ihmisystävällistä maailmanparantajan piirrettä kuin radikaaleilla yleensä, vaan sille on ominaista saksalaisnationalistinen itsekiihotus ja muukalaisten loukkaaminen", kirjoittaja väittää.
Valvojassa arvioidaan, että kun Wagneria tarkastelee henkilönä, ei kohteena ole voimakas ja sankarillinen poikkeusyksilö vaan porvarillinen henkilö, joka hyveineen ja paheineen ei nouse keskimääräistä ihmistä korkeammalle, vaan johon liittyy koomisia piirteitä. Tästä huolimatta Richard Wagnerin nimi on nopeasti saavuttanut aseman, joka kuuluu vain ihmiskunnan merkkimiehille. Wagnerin nimi lausutaan sekä Saksassa että muuallakin paatoksella, jossa on rakastava ja uskonnollinen sävy.
Houston Stewart Chamberlain, Yhdeksännentoista vuosisadan perusteet -kirjan (1899) tunnettu tekijä väitti, että filosofi Nietzschen mielisairaus alkoi Wagnerista luopumisesta. Omaa suhdettaan appeensa Wagneriin Chamberlain kuvaa niin syväksi, ettei hän olisi voinut elää ilman Wagneria. Samaan tapaan puhuu kuin lunastukseen uskova kristitty puhuu Kristuksesta, Chamberlain ja monet muut puhuvat Wagnerista. Valvojan kirjoittaja näkee vuoden 1908 Wagner-analyysissään wagnerismin uutena epäjumalanpalveluksena. Tulkinta ennakoi tulevaisuutta: Wagner ja hänen temppelinsä Bayreuth saivat kulttiaseman 25 vuotta myöhemmin antikristillisessä natsi-Saksassa.
Miten Wagnerin vastaanoton odottamaton positiivisuus on mahdollista, Valvoja-aikauskirjaan kirjoittanut Friedmann kysyy. Kirjoittaja näkee Wagnerin taustalla runoilija Goethen ja säveltäjä Beethovenin. Goethen tuotannossa Faustin keskeinen oivallus on se, ettei todellisuutta voi maallisin keinoin täydellisesti kuvata; todellisuus ei tyhjenny sanalliseen selitykseen. Samalla Goethestä tuntui, että Faust-runoelma olisi voinut saavuttaa suuremman täydellisyyden musiikkina.
Goethe huomasi itse, että Faust oli sävellettävä, mutta ei kyennyt tähän. Beethovenin merkitys musiikinhistoriassa on siinä, että hänen musiikkinsa lakkaa olemasta puhdasta muototaidetta ja rakentuu teemallisesti jonkin aiheen mukaan, ikään kuin enteillen ohjelmamusiikkia. Goethe merkitsee siirtymää sanasta musiikkiin ja Beethoven musiikista sanaan.
Wagnerin taideteorian mukaan alussa sana ja sävel olivat läheisesti yhdistyneet inhimillisessä ilmaisutavassa. Tämä alkutila on taiteen ihannetila. Myöhemmin sana ja sävel ovat menettäneet yhteytensä. Vasta Wagnerin omassa musiikkidraamassa sanan ja sävelen yhteys, alkutila, jälleenrakennetaan. Valvoja-aikauskirjan kirjoittajan mielestä Wagnerin taiteiden synteesi vetoaa nykyihmiseen, jonka elämä on maallistunut ja kaupallistunut, pinnallistunut, mekanisoitunut, atomisoitunut ja banalisoitunut. Wagnerin kokonaistaideteos synnyttää käsityksen silmän ja korvan yhtymisestä täydelliseksi taiteeksi ja kokonaiseksi ihmiseksi. Tähän liittyy Wagnerin kyky luoda puhutteleva taru, saada kuulija ylevöitymään kuunnellessaan omaa kohtaloaan, omaa mytologiaansa tarinaksi naamioituna.
Wagnerin keskeisiä teemoja ovat Valvoja-aikauskirjan kirjoittajan mukaan rahan kritiikki, halu hävittää mammona ja koko valhekulttuuri, puhtaan rakkauden valtakunnan perustaminen sekä omantunnon ja pyhyyden kysymykset. Siten wagnerihailu merkitsee peitettyä halua irrottautua nykyajasta. Wagnerin teokset antavat aavistuksen elämän täydellisyydestä. Samalla niille on kuitenkin ominaista suuri epätäydellisyys. Tämä on niiden suosion yhtä suuri salaisuus. Vihaamme omia puutteitamme ja epätäydellisyyksiämme, mutta emme pysty luopumaan niistä. Wagnerin teoksissa tunnistamme itsemme, aikamme sairaudet ja muodit, ylhäisen ja alhaisen, ja juuri se vetoaa meihin. Tämä on yhtä ajankohtaista vuonna 2011 kuin 1908.
Kirjoittaja on lapin yliopiston rehtori.