Tiukat tights-trikoot olivat edellisen kerran muodissa 1980-luvun lopulla ja itsekin silloin pukeuduin niihin. Ystäväni kanssa seisoimme kadunkulmassa mustissa trikoissamme, ohi kulki herrasmies laitamyötäisessä. Hän peruutti kohdallemme ja siristi silmiään kinttujemme kohdalla. En ikinä unohda hänen hymyyn repeävää naamaansa ja iloista huudahdustaan: Neekerijalat! Meitä huvitti.
Reilut parikymmentä vuotta myöhemmin tightsit ovat taas muodissa ja jalassani. Perheessämme vilisee myös oikeita tummaihoisia jalkoja, sillä olen kahden Afrikasta adoptoidun lapsen äiti.
Heidän ihonväriään koskeva kommentointi on yllättävän runsasta. Enimmäkseen se huvittaa, muttei aina.
Kommentteja tulee maasta ja mantereesta huolimatta -- tämän voin sanoa parin Afrikan vuoden perusteella.
Kokemus perheeseemme kohdistuvasta mielenkiinnosta ei ole ainutkertainen, eivätkä adoptioperheet ole ainoita valtavirrasta ulkoisesti poikkeavia perheitä.
Kiinnostun itsekin perheistä, joissa näyttää olevan jotenkin erilainen rakenne. Harvoin silti menen kysymään tai kommentoimaan ääneen mitään.
Valtavirrasta poikkeava ihminen saa vääjäämättä huomiota osakseen. Silti jatkuva positiivinenkin huomio saattaa hämmentää lasta. Se alleviivaa paitsi lapsen erityisyyttä, myös tämän erilaisuutta ja voi korostaa toiseuden kokemusta.
Oma lukunsa ovat suorat kysymykset lasten taustoista. Ne hämmentävät adoptiovalmennettua vanhempaakin. "Onko sen äidillä aids? Onko se itse terve? Mistä se on löydetty?" Tällaiset kysymykset ahdistavat pientäkin lasta, vaikka ne esitettäisiin vanhemmille.
Vaikka adoptioperheet ovat valmistautuneet kertomaan lapsilleen heidän taustoistaan totuuden- ja iänmukaisesti, julkinen töksäyttely voi traumatisoida. On asioita, jotka kuuluvat vain lapselle ja hänen perheelleen, aivan kuten biologisissakin perheissä. Ne eivät ole katu- tai kahvilakeskustelujen aiheita.
Monen adoptioperheen mukaan ulkomailta adoptoitujen pienten lasten kanssa elämä on helppoa; heitä ihastellaan ja he saavat positiivista huomiota. Tilanne voi muuttua päinvastaiseksi vuosien kuluessa: nuori tyttö voi saada osakseen ihonväriinsä liittyen seksuaalisväritteistä ahdistelua, poika leimata taskuvarkaaksi tai sosiaalipummiksi. Mistä tämä kertoo?
Hienosti sanottuna kyse on naperoiden kohdalla ksenofiliasta eli muukalaismyönteisyydestä, ja teini-ikäisten suhteen ksenofobiasta eli muukalaisvihamielisyydestä.
Pieni suklaasilmä kiharapää nähdään ihastuttavana synnyinkulttuurinsa ja maanosansa edustajana, kun taas teini-ikään ehtinyt rastaletti herättää pelokkaita ja kielteisiä ajatuksia.
Adoptiokriittiset huomauttavat tässä vaiheessa kansainvälisen adoption epäeettisyydestä: pitääkö niitä lapsia tuoda väkisin tänne omista kulttuureistaan, jos on niin vaikeaa? Eivätkö he olisi onnellisempia omiensa parissa?
Tällainen ajattelu lähtee usein tietämättömyydestä. Omalla kokemuksellani adoptioäitinä ja lasteni synnyinmaassa asuneena sekä asiaan perehtyneenä väitän, että kaikista haasteista huolimatta kansainvälinen adoptio puolustaa paikkaansa maailmassa, jossa lasten oikeuksien toteutumisen esteenä on monin paikoin suuria ongelmia.
Jos perhettä ei kotimaasta löydy, lapsi voidaan sijoittaa kansainvälisen adoption kautta synnyinmaansa ulkopuolelle. Olemassa olevan biologisen vanhemman toivetta kunnioitetaan perheen valinnassa.
Esimerkiksi eteläisessä Afrikassa tummaihoisten lasten sijoittuminen kotimaisiin perheisiin on historiallisista ja kulttuurisista syistä vaikeaa.
Lastenkodissa kasvamisen asemesta on aina parempi päästä omaan, pysyvään perheeseen. On totta, että kansainvälisen adoption yhteydessä lapsi yleensä menettää oman kulttuurinsa ja kielensä, mutta usein näin kävisi lapsen eläessä synnyinperheensä ulkopuolella kotimaassaankin.
Adoptioperheissä lapsen syntymämaan kulttuuri on esillä arjessa ja juhlassa, mutta adoptioperheitä ei yleensä voi kutsua monikulttuurisiksi.
Lapset oppivat äidinkielenään suomen ja kasvavat suomalaisen yhteiskunnan jäseniksi. Aivan kuten suomalaiset sotalapset kasvoivat uuden kotimaansa kieleen ja kulttuuriin.
Meillä ihmisillä on tarve lokeroida ja lokeroitua. Suomalaiset eivät ole pahimpia ihonväriin perustuvassa erottelussa. Muukalaisvihamielisyyttä ja -myönteisyyttä esiintyy kaikkialla, onhan jokainen jossain muukalainen.
Normaaliin, toisia kunnioittavaan kanssakäymiseen kuitenkin kuuluu poliittisesti korrektien nimitysten käyttö arkikielessäkin. Enää 2000-luvulla n-sanan käyttöä ei voi puolustella mitenkään. Kuten ei ryssittelyä tai mannetteluakaan.
Perheellämme on ollut mahdollisuus asua lastemme syntymämaissa, syntymäkulttuureiden lähellä. Aika näyttää, millaiseksi heidän identiteettinsä muodostuu. Niin Kiimingissä kuin Gaboronessakin minun on uskottava paitsi ympäristön hyväntahtoisuuteen, myös ja ennen kaikkea omiin vaikutusmahdollisuuksiini vanhempana.
Voin yrittää parhaani, että lapsistani kasvaa itseään ja juuriaan kunnioittavia ja lähimmäiset huomioivia ihmisiä. Niin savanni vastaa, kuin sinne huutaa.