Lumijälkiin perustuvilla menetelmillä saadaan entistä tarkempaa tietoa saukkopopulaatioista. Lumijälkimenetelmien avulla pystytään määrittelemään muun muassa saukon laajan elinpiirin tyypillinen koko sekä vuosittain eri vesistöreiteille syntyneiden poikasten määrä.
Filosofian maisteri Risto Sulkavan väitöskirjatutkimuksessaan käyttämä lumijälkimenetelmä on herättänyt kiinnostusta erityisesti itäisessä Keski-Euroopassa. Sulkava selvitti saukon biologisia erityispiirteitä ja kehitti samalla kaksi uutta lumijälkiin perustuvaa saukkokannan koon arviointimenetelmää.
Sulapaikat ratkaisevia
Lumijälkimenetelmillä seurattiin Keski-Suomessa ja Pirkanmaan rajoilla sijainneen tutkimusalueen saukkomäärän kehitystä lähes 20 vuoden ajan.
Saukkojen havaittiin lisääntyvän vain sellaisilla vesistöalueilla, joilla on runsaammin talvisia sulapaikkoja. Myös saukkokannan tiheys riippuu sulapaikkojen sekä niistä saatavilla olevan ravinnon määrästä. Väitöstutkimuksessa havaittiin nyt ensimmäistä kertaa, että saukon poikuekoko riippuu populaation tiheydestä. Toinen uusi ilmitullut asia oli saukon elinympäristön kantokyvyn määrittely. Saukkojen populaatiorakenteen todettiin noudattavan niin sanottua lähde-nielu-mallia.
Saukoille syntyi poikasia vain vesistöillä, joilla on suurten järvien ansiosta runsaammin sulapaikkoja talvella. Tästä huolimatta kanta tiheni yhtä nopeasti kaikentyyppisillä vesistöillä. Nuoret yksilöt siirtyivät syntymävesistöiltä eli lähteiltä heikommille elinympäristöille kykenemättä kuitenkaan lisääntymään. Tällöin puhutaan nieluista.
Koko Suomessa saukkokanta on arvioitu 2 000--2 550 yksilön kokoiseksi.
Sulkavan väitöskirja tarkastettiin Joensuun yliopistossa perjantaina.