"Aavan meren tuolla puolen
jossakin on maa
missä onnen kaukorantaan
laine liplattaa
missä kukat kauneimmat
luo aina loistettaan
siellä huolet huomisen
saa jäädä unholaan."
Suomalaisten heikko itsetunto on ollut tuttu juttu niin pitkään, että siitä kyllästyttäisi puhua, ellei siihen törmäisi jatkuvasti.
Tuotiinpa Suomea maailman mediassa myönteisessä mielessä esille melkein miten tahansa, niin eetteriin ryntää joukko suomalaisia, joiden pääasiallinen anti keskusteluun on tyyliä: höpön pidän höpönä, ei oo perää, kukahan virkamies tämänkin tutkimuksen on muka tehnyt ja niin edelleen. Ja nämä lainaukset ovat keskustelun lievimmästä päästä.
Asia olisi helpompi hyväksyä, jos ajatus kulkisi jotakuinkin näin: Hienoa, mutta meidän pitää pyrkiä vielä parempaan, vielä emme ole valmiita.
Mutta ei, muutamia poik-
keuksia lukuunottamatta riennetään todistamaan kuin herätyskokouksessa konsanaan, kuinka paska maa tämä oikeastaan on ja kuinka kaunista, ihmeellistä ja helppoa elämä on tuolla jossakin.
En itsekään ole sitä mieltä, että Suomi olisi valmis. Mutta jos maailmalta sataa kehuja sille, että asiat on hoidettu edes keskimäärin hyvin maailmanmitassa, niin miksei siitä voi olla ylpeä?
Kun Newsweek totesi Suomen maailman parhaaksi paikaksi elää ja nosti tutkimuksen tärkeimmäksi tekijäksi koulutuksen korkean tason, niin eivätkös nimenomaan suomalaiset itse ensimmäisenä olleet esittämässä, ettei tulos voi pitää paikkaansa.
Newsweekin piti oikein erikseen todistaa, että nimenomaan koulutuksen ylivertaisuus muihin verrattuna tuotti tämän ykkössijan.
Samalla se toi esiin eron suomalaisen ja yhdysvaltalaisen ajattelutavan välillä.
USA:lle samainen tutkimus ei ollut kovinkaan suopea, mutta siellä osa kansalaisista oli valmis syyttämään lehteä epäamerikkalaiseksi, koska USA ei muka olisikaan maailman paras maa.
Muutama paikallinen kommentoija tosin totesikin siihen hieman ironisesti, että nimenomaan omakehussa USA on aina ollut ykkönen. Todellisuus ei sitten olekaan niin ruusuinen, kuin haluttaisiin uskoa.
Viimeisin ylistys Suomelle tuli joulukuussa, kun kanadalaisen Higher Education Strategy Associates -yrityksen vertailu osoitti, että suomalaisnuorilla on maailman tasa-arvoisimmat mahdollisuudet opiskella korkeakoulussa. Vanhempien koulutus- ja tulotaso vaikuttavat nuoren opiskelumahdollisuuksiin Suomessa vähemmän kuin missään muualla.
Tutkimuksessa selvitettiin, kuinka kohtuullisia koulutuskustannukset ovat ja onko kaikilla mahdollisuus opiskella. Suomi voitti molemmat vertailut.
Mielenkiinnolla odotin taas tämänkin tutkimuksen nollaamista, mutta yllätyin myönteisesti. Ehkäpä toinen perättäinen samaan suuntaan osoittava tutkimustulos pakotti jo pahimmatkin pessimistit myöntämään, että asiassa voi olla jotakin perää, sillä nyt käyty keskustelu oli huomattavasti rakentavampaa.
Tulosta ei ryhdytty yksiselitteisesti mollaamaan, vaan monet keskustelijat kiinnittivät huomiota järjestelmässä vielä oleviin epäkohtiin.
Kun olen jäänyt miettimään suomalaisten yleensä ihmeellisen epävarmaa omakuvaa, olen tullut siihen tulokseen, että yhdellä iskelmällä voi olla tämän kanssa tekemistä enemmän kuin arvaammekaan.
Peter von Bagh on kiteyttänyt asian toteamalla: "Iskelmä on kansakunnan muisti ja salattu historia." Toisen määritelmän mukaan iskelmissä elää kansakunnan sielu.
Kun käytännössä jokaisen suomalaisen sieluun on kirjoitettu kansallistangoksikin nimetyn Satumaan ensimmäinen säe, ei asiaa ehkä tarvitse ihmetellä.