Kun Satumaa-tangon viimeiset soinnit ja sanat häipyvät taustalle, on katsojalla hetki aikaa pyyhkiä silmäkulmaansa. Kynttilöiden lepattaessa tyyni rauha laskeutuu Haapaveden Parakkiteatterin matalan orren alle yli parituntisen menon päätteeksi. Unto on päässyt äidin syliin, kaikki on hyvin.
Säveltäjä-kitaristi Unto Monosesta on tehty useita eri näytelmiä. Tuorein niistä on vuonna 2001 valmistunut tangomusikaali Satumaa, jonka taustalta löytyvät nuoret teatteri- ja musiikkialan ammattilaiset Heikki Paavilainen ja Heikki Salo. Heidän käsikirjoituksensa puolestaan perustuu Gummeruksen 1997 julkaisemaan Heikki Metsämäen ja Petri Pelkin Satumaa. Unto Mononen - elämä ja laulut.
Musikaali pureutuu Monosen elämänvaiheisiin todentuntuisesti, niin onnistumisiin kuin vastoinkäymisiin. Haapaveden lisäksi sitä esitetään Rauman kaupunginteatterissa jo kolmatta kautta.
Satumaa on Haapaveden harrastajateatteriyhdistyksen 20-vuotistaipaleen ja tuplasti vanhemman Haapaveden kansalaisopiston kunniaksi toteutettu produktio, tähänastisista kallein ja suuritöisin.
Mukana on kokenut ja taitava oma kaarti, jota on vahvistettu viihdeorkesteri Golden Timen muusikoilla ja laulajilla. Pääosan esittäjäksi on löytynyt debytantti Kannuksesta, Ismo Ojakangas. Myös lavastukseen ja puvustukseen on haluttu satsata. Markku Hernetkosken ja Soile Savelan panos täydentää onnistuneen kokonaisuuden.
Uunon, Unto Monosen lapsuudesta alkava Satumaa kertoo paitsi yhden muusikon tarinan, myös suomalaisen tanssimusiikin ja erityisesti tangon historiaa. Musikaalissa kuullaan kaikkiaan viisitoista Monosen sävellystä, niistä osa vähemmän tunnettuja, läheskään kaikki ole tangoja.
Muolaalta evakkona Alastaron ja Urjalan kautta Somerolle päätynyt Monosen perhe menettää isän sodan loppuvaiheessa. Äiti Helena ja Unto asuvat pitkään kahdestaan. Tämä äidin ja pojan tiivis yhteys onkin koko tarinan punainen lanka.
Unto on äidin laululintu, jonka lauluääni leikataan nielurisojen myötä, mutta myös epäkätevä apulainen, jonka elämän täyttää kitara ja sävelet.
Traagista tarinaa värittävät iloisemmat hetket kuten ensimmäisen sävellyksen julkaiseminen, avioliitto Hilin kanssa, Seija-tyttären syntymä. Äidin kuolema, tangomusiikin vähättely, tuomitseva kritiikki ja avioero ovat tarinan kipukohtia, sekä yhä paheneva päihderiippuvuus, joka vihdoin johtaa itsemurhaan.
Näytelmä ei ole kuitenkaan synkkä. Naurun kirvoittavat monet taitavalla näyttelijäntyöllä tehdyt kohtaukset, esimerkkinä iltamat.
Jouni Rissasen ohjaama näyttelijäkaarti yltää uskomattomaan suoritukseen. Loppuun asti hiottu esitys rullaa kuin rasvattu. Enimmillään kuudessakin eri roolissa esiintyvät näyttelijät vaihtavat vaatteita ja tyyliä sekuntikellon tarkasti ja tulevat estradille aina yhtä freesinä. Laulukin sujuu.
Pääosan esittäjää Ismo Ojakangasta lukuunottamatta kaikki näyttelijät laulavat - ja hyvin. Jos jollakin on puutetta laulutekniikassa, se korvautuu monin verroin tunteella ja tulkinnalla. Tässä auttaa taustalla säestävä elävä orkesteri, jonka osaaminen pääsee esille taitavissa sovituksissa.
Tasaisesta joukosta on vaikea kaivaa esille ketään erityistä onnistujaa, koska kaikki onnistuvat. Hattua on silti nostettava ensi kertaa näyttämöllä esiintyville Ismo Ojakankaalle ja laulajina paremmin tunnetuille Marjo-Riitta Maaralalle ja Timo Jääskelälle. Näytteleminen sujui kaikilta kuin vanhoilta tekijöiltä.
Vanhat tekijät eli Risto Saaranen, Marjo Tikka, Elvi Tapia Olguin ja Harri Ilmonen taas pystyivät muuntautumaan esityksen aikana niin moneksi, että laskurini tilttasi useampaan kertaan. Monosen äidin roolin vaikuttavasti tehnyt Ritva Ikola on paluumuuttaja, tervetullut lisä vanhaan kaartiin.
Viimeisen kerran Satumaa soi ja tanssii Haapavesi-folkkien yhteydessä kesäkuussa.