Tohtori Keijo Korhonen julkaisi 1999 kirjan nimeltä sattumakorpraali. Entinen presidenttiehdokas ja Kainuun Sanomien päätoimittaja ironisoi ilmaisulla itseään Urho Kekkosen nimittämänä ulkoministerinä, täydellisenä yllätysvalintana. Korhosen termiä voi soveltaa myös Matti Vanhaseen. Hänestäkin tuli korkean virkansa haltija sattuman kauppaa.
Tarvittiin ensin Anneli Jäätteenmäen epäonnistuminen ja uusi pääministeri. Matti Vanhasen poimivat keskustapoliitikkojen tasapäisestä rivistä hallituksen johtoon sosiaalidemokraatit. Ellei keskusta olisi hyväksynyt häntä, edessä olisi voinut olla iso hallitusremontti. Vanhanen hölmistyi itsekin pääministeriyttään ja paljasti sen avoimesti Helsingin Sanomien haastattelussa kesällä 2003.
Sattumakorpraali Vanhanen on kuitenkin tehnyt pienen poliittisen ihmeen. Keskustajohtajasta on tullut huippuvauhtia maan suosituin poliitikko, joka sai arvosanakseen 7,9 Kalevan gallupissa viikko sitten. Sama tahti on jatkunut kyselystä toiseen. Tarja Halonen on vielä Vanhastakin suositumpi, mutta hän painii eri sarjassa. Halonen on tasavallan presidenttinä puoluepolitiikan yläpuolella siksi, kunnes torvi törähtää vaalitaistelun alun merkiksi.
Vanhasen suosion syitä on turha kerrata tässä. Ne on käyty läpi sadoissa lehtijutuissa. Olennaista on vain muistaa, ettei Vanhanen kelvannut johtajaksi puolueelleen silloin, kun hän itse sitä halusi. Keskustalaiset eivät uskoneet hänen johtajakykyihinsä, vaikka tiesivätkin hänet asiansa osaavaksi ja jämptiksi kaveriksi.
Vanhasen eräät lausunnot viittaavat siihen, että hän on itsekin hämillään suosiostaan. Hän ei selvästikään koe itseään siksi henkilöksi, jolle suomalaiset ovat antaneet korkeat arvosanat. Hän tajuaa, että mies ja imago ovat kaksi eri asiaa, eikä hän ole - ainakaan vielä - niin perso kehuille ja mielistelylle, että hän samaistuisi noin vain imagoonsa ja ryhtyisi pitämään itseään superpoliitikkona.
Keskustalla kävi moukan tuuri, kun demarit halusivat hallituksen johtoon värittömän ja kiltin Vanhasen värikkään Jäätteenmäen jälkeen. Keskustan kannatuksen lasku ei vain pysähtynyt, vaan se lähti nousuun. Nyt keskusta tavoittelee Vanhasen johdolla samaa, minkä Jäätteenmäki teki sijaispuheenjohtajana: voittoa kunnallisvaaleissa.
Jos niin käy, keskusta uhkaa vakavasti SDP:n ikimuistoista asemaa Suomen suurimpana puolueena. Kaksi voittoa peräjälkeen on jo plakkarissa kansallisissa vaaleissa. Kolmas ei olisi enää sattumaa.
Kokoomuksessa voidaan vain katsella kateudesta vihreänä sitä, mitä keskustalle on tapahtunut sattumakorpraali Vanhasen komennossa. Kokoomuslaiset vaihtoivat kesällä puoluejohtajansa, jotta puolue pääsisi ylös kuopasta, jonne se vajosi Ville Itälän kaudella, ja palaisi taistelemaan keskustan kanssa asemasta porvarillisen Suomen suurimpana puolueena.
Puoluejohtajan vaihdos oli määrätietoinen teko. Kokoomuslaiset uskoivat vuoren varmasti, että se nostaisi puolueen kannatuksen nousuun. Samalla kun he valitsivat nuoren Jyrki Kataisen keulakuvakseen, he nostivat puoluesihteeriksi tamperelaisen kauppakamarijohtajan Harri Jaskarin ja varapuheenjohtajaksi mm. Marjo Matikainen-Kallströmin. Rohkea kasvojen kohotus kohautti.
Viime kannatusmittaukset ovat olleet kuitenkin kokoomukselle murheellista luettavaa. Taloustutkimuksen tuoreessa kyselyssä Kataisen kokoomuksen suosio oli vajonnut Itälän kokoomustakin alemmaksi. Kokoomus rämpii yhä 17 prosentin kannatustasolla, joka on sille vaatimaton. Puolueen potentiaali liikkuu 23-24 prosentissa.
Siitä huolimatta on täysin ennenaikaista vetää johtopäätöksiä Kataisen kokoomuksesta. Aika on ollut Kataiselle aivan liian lyhyt näyttää kykynsä tai edes tehdä itseään tutuksi. Vanhanen hyppäsi suoraan kansallisen politiikan päänäyttämölle ja pääministerin saappaisiin. Katainen pääsee vasta esittäytymään kunnolla suomalaisille kunnallisvaalitaistelun yhteydessä. Hänen täytyy ensin vakuuttaa suomalaiset siitä, että 32-vuotiaskin voi olla uskottava puoluejohtaja. Pelkkä televisiokuva ei riitä - niin miellyttävä ja fiksu kuin se onkin.
Oppositiojohtajalta puuttuu ministereille automaattisesti lankeava julkisuusalusta ja kaikupohja. Hän ponnistaa maan tasolta tavallisten kuolevaisten tavoin. Kataisen onnistumista puoluejohtajana on kohtuullista arvioida vasta vuoden 2007 eduskuntavaalien alla ja jälkeen.
Vanhasen menestys ja Kataisen edessä häämöttävä pitkä tie saattavat vain laskea kokoomuksen kannatusta. Osa uskollisista porvareistakin voi tuskastua puolueensa näköalattomuuteen ja siirtää tukensa keskustalle. Kiireisimmät ovat jo tehneet niin. Keskustan nousu nykyiseksi valtapuolueeksi perustuu nimittäin vuotoon kokoomuksesta.
Kokoomuksen kannatusongelman ydin ei kuitenkaan ole puoluejohtajan persoonassa, vaikka sekin on voinut siihen vaikuttaa, vaan siinä, etteivät porvarit osaa politikoida ja ajaa omia etujaan organisoidusti. He ovat individualisteina epäluotettavia vuodekumppaneita. He kaikkoavat valittunsa viereltä heti, kun silmä välttää. Muistellaanpa vain mitä tapahtui Pertti Salolaiselle, Raimo Ilaskivelle ja Riitta Uosukaiselle ennen Ville Itälää. Heitäkin ryhdyttiin kaatamaan melkein heti valinnan jälkeen.
Kokoomuslaiset luulivat selviävänsä suuresta pulmastaan pikkunäppärästi vaihtamalla johtoa. Politiikanteko ei ole kuitenkaan niin helppoa - paitsi ehkä sattumakorpraalille, eikä sellaisia kasva joka oksalla. Katainen ehtii johtaa ikänsä puolesta kokoomusta vaikka kolme vaalikautta. Ne menevät oppositiossa, elleivät kokoomuslaiset tunnusta kylmiä tosiasioita.
Sitä, että puolueen kannatus riippuu vain heistä itsestään.