Second Life
- siinä median parissa puurtavien taiteilijoiden ja kriitikoiden keskeinen puheenaihe tällä hetkellä. Roolipelaajien ja mainosmiesten ohessa myös mediataiteilijat ovat ryhtyneet rakentelemaan installaatioita ja avaamaan taidekeskuksia tähän Internetissä nopeasti kehittyvään "rinnakkaistodellisuuteen".
Reaalimaailman ja virtuaalimaailman rinnakkaisuudelle oli rakennettu myös tämänvuotinen Ars Electronica. Tapahtuman keskipisteeksi oli Linzin teollisuuskaupungin keskustaan erään kirkon eteen luotu hiekkaranta, jolle oli koodattu myös virtuaalinen vastineensa Second Lifen (epä)todellisuuteen.
Uimarannalta päästiin pikkukadulle nimeltä Marienstrasse, jonka varrella on normaalisti lähinnä synkkiä hylättyjä liikehuoneistoja. Ars Electronican ajaksi siitä oli tehty Second City, galleriakatu, jolla saattoi kokea niin mediataidetta kuin henkilökohtaisen muodonmuutoksen.
Jos uskalsi, saattoi vaikkapa hankkia itselleen Second Lifen digitaaliavataarien inspiroiman kampauksen. Ja eräs interaktiivinen installaatio tarjosi ihkaoikeata jäätelöä kokijan alakulon mukaan.
Alakuloon saattoikin helposti vaipua, mutta syynä eivät olleet niinkään itse festivaalin antimet kuin kolea sateinen sää. Järjestäjät olivat pelanneet uhkapeliä ja järjestäneet monia ulkoilmatapahtumia. Peruutuksilta ei vältytty.
Ikävintä oli lauantaipäivälle suunnitellun ilmavalokuvasession peruuntuminen. Tarkoituksena oli ottaa Linzistä huipputarkka kollektiivinen digikuva lentokoneesta, ja houkutella kaupunkilaiset kaduille ja katoille poseeraamaan. Kuva laitettaisiin internetiin, jossa sitä voisi zoomailla Google-karttojen tapaan.
Järjestäjien kunnianhimoisena ideana oli saada linziläiset muodostamaan ihmisketjuja ja kehittämään muillakin tavoilla taivaalta erottuvia kuvia ja sanomia. Sään salliessa session luvataan sentään toteutuvan joskus myöhemmin festivaalin jälkeen.
Mikä Ars Electronicassa sitten onnistui? Mieleen jäivät amerikkalaisen Bernie Lubellin interaktiiviset teokset, joissa ei digitaaliteknologiaa hyödynnetä ollenkaan. Lubell rakentaa mielikuvitukselliset teoksensa puusta ja kumiletkuista, ja laittaa katsojat polkemaan ja keinumaan!
Hauskaa riittää, mutta myös ajattelemisen aihetta; Lubellin teoksilla on vankka teoreettinen ja mediahistoriallinen pohja.
Unohtaa ei voi myöskään belgialaisen Wim Delvoyen teosta Cloaca - jo pelkästään sen aikaansaaman hajun takia. Delvoye on rakentanut monimutkaisen koneen, joka tuottaa - usko tai älä! - sitä ihtiänsä. Luomusta on eri versioina esitelty taideteoksena eri puolilla maailmaa. Konetta pitää aina aamulla syöttää elävän olennon tapaan, jotta se myöhemmin päivällä tyhjentää perä- (tai pikemmin: etu)suolensa katsojien riemuksi tai kauhistukseksi.
Cloaca on kaupallisen taidekulttuurin parodia (koneen tuotoksia myydään vakuumipakkauksina ja Delvoyen yhtiöön voi liittyä osakkaaksi), mutta sen ohella aika hämmästyttävä tekninen saavutus.
Oli myös melkoinen kokemus nähdä rappiolle joutunutta bisnesmiestä muistuttavan Delvoyen luennoivan koneensa ominaisuuksista ja merkityksistä - täydellä pokerinaamalla.