Bergen Vanha norjalainen hansakaupunki Bergen on maan tärkeimmän kulttuurifestivaalin kotipaikka. Festspillene i Bergen on kulttuurinen ikkuna ulos ja sisään päin.
Bergenin festivaali on 50-vuotias. Musiikkifestivaalina aloittanut tapahtuma on laajentunut estraditaiteen suuntaan: lähes kahden viikon mittaisessa runsaudensarvessa on mukana teatteria, tanssia ja uutta sirkusta.
Festivaali pyrkii yhä parempaan dialogiin ympäristön, koko Hordalandin läänin eri-ikäisten asukkaiden kanssa. Norjassakin kulttuuritapahtumien yleisöä ovat valtaosin yli 45-vuotiaat, koulutetut kaupunkilaisnaiset, kertoo festivaalijohtaja Bergljót Jónsdóttir.
Kulttuurista kontaktia haetaan nyt ja jatkossa aivan erityisesti lapsiin ja nuoriin, joita tavoitellaan heidän omien intressiensä kautta. Festivaali ei vain tarjoa ja tuputa heille esityksiä vaan houkuttelee suoraan ja luovaan kontaktiin eri taidelajien ja taiteilijoiden kanssa.
Lapset saavat luontevan paikan kaupungin kulttuurielämässä, muovaa sanansa Bergljót Jónsdóttir.
Festivaalin avajaisissa tuhat koululaista oli osana yhteissävellystä, jota johti lavalta Bergen filharmonisen orkesterin kapellimestari. Lontoolaispohjainen Asian Dub Foundation veti Bergenissä työpajan paikallisille syrjäytymisvaarassa oleville nuorille.
ADF on suosittu livebändi, joka on säveltänyt ja esittää lavalla musiikkiaan Mathieu Kassovitzin kulttifilmiin La Heine (Viha, 1995). Lavaesityksen taustalla pyörivä elokuva kertoo Pariisin siirtolaislähiöstä ja mellakoista. Tiedostuneet live soundtrackin tekijät ovat perustaneet kotimaassaan musiikkikoulun nuorisolle.
Festivaalijohtaja Bergljót Jónsdóttir nostaa ohjelmaprofiilissaan pinnalle arkoja, yhteiskunnallisia aiheita, joihin taiteilijoilla on henkilökohtainen ote. Niinpä 50-vuotisjuhlafestivaalin ohjelmassa liikuttiin mm. Etelä-Afrikassa ja Australian aboriginaalien sekä saksalaismaahanmuuttajien parissa.
Tanssien
politiikkaa
Tanssi on politiikkaa Etelä-Afrikan ristiriitaisimmalle ja hämmentävimmälle koreografille Robyn Orlinille. Bergenissä nähtiin tanssista, performanssista ja puhejaksoista koostuva esitys nimeltään Daddy, I´ve seen this piece six times before and I still don´t know why they´re hurting each other... (Isi, olen nähnyt tämän esityksen kuusi kertaa aikaisemmin enkä sittenkään ymmärrä miksi he satuttavat toisiaan...)
Johannesburgista tuleva mustavalkoinen sekaryhmä teki esitystilanteesta esityksen. Kyseenalaistamalla esittämisen säännöt esitys tavallaan kyseenalaisti itsensä.
Juontajaa esittänyt tanssija selitti, kuinka mustilla ja valkoisilla on niin vaikeaa keskenään Etelä-Afrikassa. Esityksen teknikkoa esittävä tanssija hyppäsi aina tilanteen salliessa lavalle tanssimaan vimmatusti, mutta hänet häädettiin pois.
Koreografi-ohjaaja Robyn Orlin leikittelee taitavasti maansa historialla katsojan odotushorisontissa sekä edustamansa taidelajin kangistuneilla arvotuksilla.
Brittituristin näköinen valkoinen eteläafrikkalainen kerää koko esityksen ajan varoja teemalla Save the Ducks - Pelastakaa ankat! Avustusjärjestöparodia ja Orlinin muut samankaltaiset voimakkaat väitteet saavat herkkähipiäisimmät haukkomaan henkeään.
Orlin rakentaa vahvoja estettisiä kuvia, joilla on syvällisiä viestejä. Mitä merkityksiä sisältävät tyhjät, punaiset muovilautaset, jotka täyttävät koko lavan pinnan eikä niiden ylitse pääse kuin kompastelemalla tai potkimalla ne pois?
Olen nähnyt tämän esityksen vain yhden kerran enkä sittenkään ymmärrä miksi he satuttavat toisiaan...
Puku rakastajan housuissa
Etelä-Afrikassa liikuttiin myös Peter Brookin ohjaamassa teatteritarinassa. Se on tarinateatteria, jossa näyttelijät siirtyvät roolissaan sisään ja ulos: välillä he näyttelevät ja välillä kommentoivat henkilöään.
Apartheidin aika synnytti mustien eristäytyneitä alueita, townships. Yksi niistä oli Sophiatown, jonka kahvilassa jo edesmennyt kirjoittaja Can Themba 1950-luvulla ensimmäisen kerran kertoi esityksen tarinan.
Ranskalaiselle ryhmälle ohjattu esitys on minimalistinen triangelidraama, jossa kolmantena pyöränä on vaimon rakastajan puku.
Brook osoittaa pelkistämisen taitonsa ja nerokkuutensa siinä. Näyttelijät olivat inhimillisen läsnäolevia ja etenkin rakastajan roolista useisiin muihin venynyt Tony Mpoudja vakuutti taidoillaan. Pieni oli kaunista myös Bergenissä.
Kansanmurhat Australiassa
Yksilön kautta yhteiseen, yksittäistapauksesta universaaliin kasvoi maailmankansalaisen William Yangin diaesitys, jossa hän valokuvillaan ja kertomuksillaan saatteli ajatuksia katsojan pohdittavaksi.
Yang rinnasti kahden kansanosan kohtalot: Australian aborginaalien sekä Australiaan muuttaneen saksalaisvähemmistön internoinnin ja hävittämisen. Hän pääsi yhteisöihin käsiksi kaivautumalla niiden historiaan yksilöiden kautta.
Yang käsittelee aihetta, joka on jäänyt eurooppalaisilta pimentoon pitkän välimatkan takia.
Esityksessä Hitler nimettiin suosituksi pahan ikoniksi. Hyvän ikonina esiintyi aboriginaaliyhteisön matriarkka Ruby.
Yang etsii sovitusta. Hän ei ole vaikuttanut kuvaamiensa henkilöiden kohtaloihin samalla tavalla suoraan kuin hänen taiteilijaystävänsä George, mutta esityksellään Yang jatkaa heidän kertomustaan.
Ei Yang myöskään pyri piilottamaan itseään vaan on kuvissa läsnä homopoikaystäviensä kautta ja tarinassa omine elämyksineen ja makunautintoineen.
Sulkasatoinen
symboli
Kliseistä mieskuvaa, miestanssijan kuvaa ja homomiestanssijan kuvaa koettelevat newyorkilaisen Les Ballets Trockadero -ryhmän balettitanssijat. He esittävät myös klassikkobalettien naisosat - eivätkä vain parodioidakseen vaan tosissaan.
Ympäri maailmaa kiertänyt, jo 1974 syntynyt ryhmä on edelleen voimissaan, vaikka laajentuminen nykybaletin puolelle ei ole ollut niin hedelmällistä kuin kaikkien tuntemien klassikoiden nurin kääntäminen. Käy se varvastanssi myös 46-numeroisilla silkkitossuilla!
Kuolevan joutsenen soolo on ryhmän nimikkonumero. Sulkasatoinen ja ruipelojalkainen miesjoutsen huvittaa ja satuttaa samalla syvältä. Ryhmä on aktiivisesti mukana aidsin vastaisessa työssä ja avustustyössä.
Varokaa:
lasia!
Visuaalista ilotulitusta, esteettistä hienostuneisuutta ja akrobaattista vauhtia festivaalille toivat uuden sirkuksen ryhmät, joista persoonallisimman ilmiasun ja tasokkuuden on saavuttanut ranskalainen Le Cirque Invible.
Näkymättömän sirkuksen muodostavat Chaplinin neljäs tytär Victoria Chaplin ja hänen puolisonsa, näyttelijä ja klovni Jean Baptiste Thierree.
Esitys on kaksijakoinen: Thierreen hallussa ovat taikatemput ja music hall -perinteestä elävänä jatkumona tulevat trikkitemput, Victoria Chaplinin notkeutta vaativat pukujen muodonmuutokset.
Uskomattominta esityksessä ovat muuntuvat puvut, jotka on bonkmaisesti koostettu erilaisista materiaaleista kuten polkupyörän osista, viuhkoista tai vaikka lasimaljoista.
Särkyvä lasipuku on Victoria Chaplinin yllä kuin kaunis futuristinen avaruusasu tai painottomana leijaileva kristallikruunu. Samalla taiteilija soittaa kirkkaita lasimaljoja pienellä sauvalla ja liikehtii marionettimaisesti.
Esitys säteilee sitä taiteellista kauneutta, johon taiteilijapariskunta päätti pyrkiä yhdistäessään elämänsä 1971. Victoria esiintyi pienenä poikana isänsä elokuvassa Parrasvalot ja karkasi sitten sirkukseen klovninsa Jean Baptiste Thierreen kanssa. Thierree ehti työskennellä näyttelijänä mm. Peter Brookin ja Federico Fellinin ohjauksissa ennen kuin tapasi Victorian.
Heidän tarinansa on yhtä satumainen kuin heidän esityksensä. Lämmin ja älykäs samalla kertaa.
Ranskalainen Comediants-ryhmä vahvistettuna kiinalaisilla akrobaateilla ei sulautunut hyvin yhteen, vaikka tavoittelikin kahden elementin yhdistämistä teoksellaan B1, jonka nimi on otettu jadekivestä.
Kiinalaisten akrobaattitemput olivat hienoja ja soittavien ranskalaiskomeljanttarien ryhmä söpösti eksyksissä urbaania kaupunkimaisemaa kuvaavissa putkirakennelmissa, mutta Näkymättömän sirkuksen syvällisyyttä tämä uuden sirkuksen esitys ei saavuttanut lähellekään.
