Ranskan EU-puheenjohtajuuden pelättiin ennalta keskittyvän lähinnä presidentti Nicolas Sarkozyn näkyvyyden pönkitykseen. Päättyvä kausi oli kuitenkin selvä menestys.
Yksi Euroopan unionin nyrkkisäännöistä on ollut, että suurelta maalta ei kannata odottaa hyvää puheenjohtajuutta. Pienet valtiot keskittyvät urakkaansa tunnollisesti, isommilta tahtovat mennä puurot ja vellit eli omat ja muiden asiat sekaisin. Yksi pahimpia esimerkkejä heikosta valmistelusta on ollut Ranskan edellinen, Jacques Chiracin vetämä kausi, joka päättyi kaoottiseen Nizzan huippukokoukseen 2001.
Tällainen muisto nosti epäilyjä, kun Ranska kesällä uudelleen tuli vuorollaan EU-maiden vetäjäksi. Toinen ja vielä suurempi epäilyn aihe liittyi hyperaktiivisena tunnettuun presidentti Nicolas Sarkozyyn, jonka moni arveli nostavan tehtävässä enemmän omaansa kuin unionin profiilia.
Vuodenvaihteessa Ranskan kausi päättyy, ja lopputulos on, että EU:n piirissä monelle voi jäädä vielä sitä ikävä. Suurin ikävä taitaa silti jäädä presidentti Sarkozylle, joka selvästi nautti näkyvästä roolistaan.
Juuri tänä syksynä olosuhteet olivat sellaiset, että unionin henkilöityminen suuren jäsenmaan näkyvään presidenttiin oli asioiden kannalta eduksi.
Ensimmäinen sellainen tapahtuma oli Venäjän ja Georgian konflikti elokuussa. Kaikki kunnia Alexander Stubbille Etyjin puheenjohtajana, mutta todellinen sovittelijan rooli kuului Ranskalle. Sarkozyllä oli valmiiksi arvovaltaa, jota Venäjäkin kuunteli. Pienen EU-maan johtajalle urakka olisi ollut jo lähtökohtaisesti vaikeampi ja mahdollisuudet oma-aloitteiseen toimintaan paljon pienemmät.
Suurin haaste oli silti finanssikriisi, joka loppuvuoden aikana tulehtui koko maailmantalouden syöksykierteeksi. Se tapahtui hetkellä, jolloin George W. Bushin hallinto Yhdysvalloissa oli jo valmistautumassa väistymiseen ja menettänyt arvovaltansa rippeetkin. Länsimaiden ykkösjohtajan paikka oli avautunut, eikä Sarkozy haaskannut tilaisuutta yrittää kivuta sille paikalle. Toinen syksyn poliittinen nousija oli Britannian pääministeri Gordon Brown.
Pariisin ja Lontoon yhteispeli toimi poikkeuksellisen hyvin, mutta juuri EU-puheenjohtajuuden ansiosta aloitteellisuus henkilöityi eniten Sarkozyyn. Hän kutsui johtajia koolle, visioi remonttia koko maailmantalouden rakenteisiin ja näkyi joka paikassa.
Eri asia sitten, paljonko tuo kaikki tapahtumien kulkuun lopulta vaikutti. Talouden alamäkeä on saatettu hidastaa, mutta ei suinkaan kääntää.
Joulukuussa Ranska runnoi huippukokouksessa sovun EU:n ilmastopaketista ja herätteli Lissabonin sopimusta uudelleen henkiin. Nämä olivat EU-puheenjohtajan "tavanomaiseen" ohjelmaan kuuluvia mutta tärkeitä tehtäviä, joissa heikko vetäjä olisi saattanut epäonnistua.
Ranska ja Sarkozy voivat katsoa tyytyväisinä taakseen. Kaudesta tuli erikoinen, mutta erikoisia olivat käytetyt keinotkin. Puheenjohtaja ei paljon piitannut totutuista tavoista, sooloili ja nosti profiiliaan. Juuri tällaisena syksynä tämä tyyli sattui toimimaan, mutta se on poikkeus. Tshekin pääministeri Mirek Topolanek ei voi Ranskan presidentin saappaisiin astua, vaan hänen on haettava oma tapansa toimia.
Sarkozy viihtyi roolissaan silminnähden. Nyt hyvä kysymys on, kuinka hän malttaa väistyä sivummalle, yhdeksi EU-johtajaksi muiden joukkoon. Tshekki tarvitsee työrauhan unionin vetäjänä, ja Sarkozy saa tyytyä esiintymään vain Ranskan eikä koko Euroopan nimissä. Siinäkin luulisi olevan työsarkaa riittämiin.